2.4.2014

Viikot kuluvat.

Jokin aika sitten mä aloin kiinnittää huomiota aina viikon loputtua siihen, että mä olen jälleen selvinnyt yhdestä viikosta. Oon ollut ylpeä itsestäni ja on tuntunut todella hyvältä tajuta, että niin se elämä vaan menee eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, vaikka vielä jokin aika sitten mä en uskonut, että jaksan edes elää kovin kauaa. Viikkohan on oikeasti todella lyhyt aika, mutta siinä tilanteessa, kun koko maailma on täysin romuna, elämä täynnä vastoinkäymisiä ja jokainen päivä yhtä taistelua, tuntuu se viikkokin välillä todella pitkältä ajalta. Lisäksi tätä kaikkea helpottaa myös se, että mulla on nykyään jotain konkreettista, mitä odottaa tulevaisuudelta - lapseni syntymä. Vielä ennen joulua mulla ei ollut mitään samanlaista. Mä vaan elin, koska mun oli pakko ja toivoin, että jonain päivänä olo helpottaa. Se on helpottanut jo paljon, mutta tekee varmasti ihan hyvää miettiä välillä tulevaisuuttakin. Tulevaisuus ei nimittäin olisi voinut mua vähempää kiinnostaa vielä syksyllä, niin kuin ei moni muukaan asia.

Mä olen joskus miettinyt vakavissani itsemurhaa ja isosiskoni on omien sanojensa mukaan miettinyt aivan samaa. Kai se on ihan luonnollista, kun melko lyhyen ajan sisällä menettää molemmat vanhemmat aivan yllättäen. Vähemmästäkin menisi usko elämään. Me keskusteltiin tästä aiheesta Aman kanssa viimeksi kun nähtiin kahdestaan ja meillä oli yllättävän samanlainen käsitys kaikesta tuohon liittyvästä. Esimerkiksi me molemmat oltiin sitä mieltä, ettei me oltaisi mitenkään voitu antaa meidän isän kuoleman tappaa vielä meitäkin. Se tappoi jo äidin, ei se saisi aiheuttaa enää yhtään enempää surua meidän perheelle.

Kaiken lisäksi nyt kun mä tiedän miltä tuntuu, kun joku todella tärkeä ihminen tekee itsemurhan, en mä pystyisi sellaista koskaan tekemään. En niin kauan, kun mä tiedän jonkun rakastavan mua ja välittävän musta. Miten mä pystyisin aiheuttamaan kenellekään ihmiselle sellaisen määrän tuskaa ja kyyneleitä, kun mä olen itse joutunut käymään läpi sen helvetin enkä ole sieltä päässyt pois vieläkään? Tietenkään mä en esimerkiksi juuri nyt ole sellaisessa tilanteessa, että mä ihan tosissani haluaisin kuolla, joten enhän mä voi tietenkään tietää tekisinkö mä itselleni jotain pahaa, jos haluaisin oikeasti pois tästä maailmasta. Kynnys siihen on kaiken kokemani jälkeen kuitenkin aika helvetin korkea. En mä pysty enää näkemään itseäni tilanteessa, jossa päättäisin oman elämäni. En niin kauan, kun tästä maailmasta löytyy edes yksi ihminen, joka jäisi todella suremaan ja kaipaamaan mua.

Haluan myös tehdä elämästäni elämisen arvoisen ja päästä näiden vaikeiden aikojen yli. Ei kuolema ratkaisisi mitään, ei yhtikäs mitään. Ja mä olen niin onnellinen siitä, että olen tajunnut ton asian :)

6 kommenttia:

  1. Ei pahalla mutta ootko koskaan miettiny miten epäreilau on, että tuut raskaaks vaikket tahdo ja toiset yrittää kuukausi ja vuosi tolkulla eikä onnaa..... En tajuu miten se meneeki aina tolleen..... Lapsen saa ne jotka sitä ei edes haluis välttämättä ei ainakaan niin paljoo kun ne jotka sitä on yrittäneet kauan ja jotka ei jaksais enään odottaa.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä kuinka muut samassa tilanteessa olleet ovat ajatelleet, mutta kyllä mä todellakin haluan tämän lapsen, vaikkei raskaus ollutkaan suunniteltu. Olen pahoillani, ettet sinä ilmeisesti ole onnistunut saamaan lasta, mutta se ei ole minun vikani. Toivottavasti ymmärrät sen.

      Poista
    2. Musta se on vaan epäreilua.....

      Poista
  2. Epäreilua on myö se että Alisa on noin nuorena menettänyt vanhemmat ja hänen pikkuveljensä elää lapsuuden ilman vanhempiaan. Turha Alisan on alkaa noiden menetyksien jälkeen miettiä onko lapsen saaminen vääryys kun toiset eivät ehkä koskaan saa lasta. On suorastaan ilo, että isojen menetyksien jälkeen on onnellisiakin asioita edessä!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, enkä mä mene menetysteni vuoksi tuntemattomille ihmiselle kommentoimaan ties mitä... Munkin mielestä on pelkästään hyvä asia, että mulla on tiedossa onnellisempia aikoja :)

      Poista