Mietin taas blogini nimeä - äiti, miksi jätit minut? Mä olen koko tämän lähes vuoden kestäneen suruajan koittanut löytää siihen vastausta. Miksi äiti tappoi itsensä ja jätti minut. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin mä tajuan, etten mä tule koskaan saamaan vastausta tuohon kysymykseen, joka pyörii päässäni yhä päivittäin. Mä voin arvuutella ja tehdä omia johtopäätöksiäni, mutta koskaan en saa tietää totuutta. Enkä oikeastaan enää tiedä onko se edes tarpeen. Äiti on joka tapauksessa nyt poissa ja ehkä sen sijaan, että mietin miksi hän jätti minut, mun pitäisi keskittyä muistelemaan niitä hyviä aikoja. Niitä 20 vuotta, jotka sain elää tätä elämää yhdessä minulle niin rakkaan ja tärkeän ihmisen - äitini - kanssa.
Muistan hyvin sen ajan, kun itkin Antonia vasten sopertaen, etten koskaan pääse yli tästä. Etten milloinkaan voi jatkaa elämääni normaalisti ja mennä eteenpäin. En kaiken tapahtuneen jälkeen. Mä olen tajunnut nyt myös sen, että jossain kohtaa se on vaan pakko tehdä. Elämä jatkuu koko ajan mun ympärilläni, ja vaikka se pelottavaa onkin, jossain kohtaa on oikeasti pakko jättää ne menneet taakse. En tiedä tulenko koskaan hyväksymään sitä mitä äitini teki. Hänen valintansa sai monen ihmisen elämän täysin pois raiteiltaan ja satutti vielä useampaa ihmistä. Sen asian kanssa on vaan opittava elämään.
Kyllähän se tuntuu vieläkin aivan tajuttoman pahalta tietää, etten koskaan enää näe äitiäni eikä mulla ole enää vanhempia. Suru ei kuitenkaan enää ole samalla tavalla niin musertavaa kuin ennen. Aika kuluu ja suru vähenee. Ikävä on kova ja äidin miettiminen saa silmäni täyttymään kyynelistä lähes joka ikinen kerta. Muhun ei ehkä satu enää samalla tavalla kuin aiemmin, mutta mulla on ikävä. Niitä kumpaakin. Isää ja äitiä.
Meidän piti kokea vielä niin paljon yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti