Siskoni soitti mulle tänään ihan paniikissa. Ama oli kai sisäistänyt vasta nyt kunnolla sen, ettei isä tai äiti tule kumpikaan olemaan hänen häissään. Isä ei taluta häntä alttarille eikä kumpikaan näe, kuinka heidän esikoisensa sanoo tahdon. Mä koitin lohduttaa Amandaa parhaan kykyni mukaan, mutten usko, että onnistuin siinä kovinkaan hyvin. Varmasti siskoni on noita asioita miettinyt aiemminkin, mutta ei kai hän ole sitten tätä ennen kunnolla tajunnut mitä vanhempiemme kuolema käytännössä tarkoittaa hänen häidensä kannalta. Mulle tuli ihan älyttömän paha mieli Amandan puolesta ja oikeastaan myös itseni - samahan se on edessä myös mulla, jos joku päivä menen naimisiin.
Mähän olen toisaalta tota miettinyt jo monta kertaa aiemminkin, mutta kyllä se itku sieltä silti taas tuli. Näin kliseisesti sanottuna mä olen pikkutytöstä asti miettinyt minkälaiset häät haluan ja kieltämättä siihen mielikuvaan kuului se, että molemmat vanhempani ovat tilaisuudessa läsnä. Niin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, mutta uskon vakaasti siihen, että sekä siskoni että minun mahdollisista häistäni tulee vanhempiemme poissaolosta huolimatta iloinen tapahtuma. Totta kai me molemmat toivoisimme, että isä ja äiti olisivat läsnä, mutta tuohonkin asiaan pitää vain osata suhtautua oikein, kun ei sille voi yhtään mitään.
Itse asiassa mä en vieläkään aina muista, ettei mulla ole enää vanhempia. Aika usein tulee mieleen jotain mitä pitäisi sanoa tai kysyä jommalta kummalta, tai ihan ylipäänsä on sellainen olo, että äiti ja isä ovat vielä elossa. Kyllähän se todellisuus sieltä sitten iskee aina vasten kasvoja, mutta tällä hetkellä mä en edes osaa kuvitella, ettei Ama kävele isän kanssa kirkossa sinne alttarille. En vain osaa. Ei se ole vielä konkreettista, mutta se muuttuu sellaiseksi varmasti siinä vaiheessa, kun me ollaan siellä kirkossa. Totta kai mä tiedän mikä on totta ja mikä ei, mutta ei sitä loppujen lopuksi aina silti ihan kunnolla tajua miten ne asiat oikeasti ovat...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti