Control.

Mä oon käynyt nyt taas viime aikoina aika tiiviisti terapiassa. Pääasiassahan mä puhun siellä äitini kuolemasta ja siinä sivussa totta kai myös isäni kuolemasta, välillä ongelmista muiden ihmisten kanssa ja elämästäni ylipäänsä. Viime kertoina me ollaan puhuttu siitä, kuinka mulla on aina ollut tietynlainen tarve kontrolloida kaikkea. Tai ei nyt kaikkea, mutta mun omaa elämääni ja tunteitani. Mä olen aina tiedostanut sen, että mulla on ollut ehkä tavallista suurempi tarve hallita omaa elämääni kuin ihmisillä keskimäärin. Ei se mikään pakkomielle ole koskaan ollut, mutta tietyllä tavalla se on välillä rajoittanut mun elämääni.

Ennen isän kuolemaa mä en oikein edes tajunnut, etten mä millään pysty kontrolloimaan koko elämääni, en ollut ajatellut asiaa sen syvällisemmin tai pitemmälle. Mulle oli itsestään selvää, että mun elämä menee aika pitkälti juuri siten kuin itse haluan. Tietenkään kaikki ei aina mennyt kuten mä halusin, jouduin monesti pettymään ja tyytymään tilanteisiin sellaisina kuin ne ovat, mutta mä olen myös aina ollut niin kunnianhimoinen, että olen aika pitkälti saanut haluamani. Enkä tarkoita nyt sitä, että olen kaveriporukassa saanut aina päättää mitä teemme tai kotona mitä ruokaa syömme. Ei, ei, ei. Puhun nyt isommista asioista ja nimenomaan sellaisista, jotka liittyvät minuun ja minun elämääni. Oli kyse sitten siitä mihin lukioon halusin päästä tai siitä kuinka pitkälle halusin kehittyä teini-iän harrastuksessani. Mulla oli tietty ajatus siitä mitä halusin ja mä tein kyllä kaikkeni, jotta saavuttaisin haluamani.

Yhtäkkiä multa vietiin isä. Täysin varoittamatta ja aivan yllättäen. Silloin mä jouduin tajuamaan, etten mä voi hallita kaikkea. Vaikka mä tekisin mitä ja yrittäisin kuinka kovasti, mulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa kaikkeen mitä mun ympärillä tapahtuu. Tietyt asiat, jotka tapahtuvat muille ihmisille, koskettavat väkisin myös mun elämääni, ja mä olen vasta nyt lähiaikoina tajunnut kuinka paljon mua järkytti isäni kuolemassa myös se, ettei mulla ollut enää sitä tiettyä kontrollia itsestäni ja elämästäni. Totta kai oli paljon isompi asia ylipäänsä menettää isä ja suru peitti alleen lähes kaikki muut tunteet, mutta mä olin myös täysin hukassa sen takia, että mä en pystynyt enää vaikuttamaan siihen, mitä mun elämässä tapahtui ja millaisia tunteita tunsin. Mä olen vasta nyt ymmärtänyt kunnolla monia asioita ja pelkoja, joita mä en siihen aikaan voinut lainkaan käsittää. En ymmärtänyt miksi mua pelotti niin paljon ja miksi tunsin tiettyjä asioita. Kaikki on nyt jotenkin paljon selkeämpää ja ymmärrän paremmin itseäni.

Nykyään mä olen jollain tavalla vähän "hellittänyt" ton kanssa, vaikka toisaalta taas mun elämästä on myös kadonnut tietynlainen varmuus. Ainakin mä olen näiden menetysten kautta oppinut sen, ettei maailma kaadu siihen, jos ei aina pysty tekemään parastaan tai hallitsemaan kaikkea täysin. En tiedä onko noi sanat hallita ja kontrolloida ehkä ne kaikkein parhaimmat kuvaamaan tätä asiaa, mutta en parempiakaan keksinyt. Ne vain tuntuu niin kovin voimakkailta, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä ajan tällä tekstillä takaa.

Kivaa tiistaita kaikille ♥