Huono päivä.

Niin paljon on taas tapahtunut, niin moni asia muuttunut enkä mä pysy enää perässä. Oon puolet ajasta aivan sekaisin jopa siinä mikä viikonpäivä on, saati sitten, että mun pitäisi oikeesti sisäistää ja ymmärtää mitä kaikkea mahdollista tässä on taas tapahtunut. Eivätkä ne asiat oikeastaan ole edes kovin ihmeellisiä tai mullistavia. Suurin osa on ihan positiivisia, mutta muutoksia joka tapauksessa, eikä mun pää selvästikään pysy menossa mukana.

Eipä sillä, tällä hetkellä mulla ei ole muuta kuin aikaa miettiä ja maata kotona. Mä en juurikaan saa tehdä tällä hetkellä mitään fyysisesti rasittavaa ja Antonkin on päivät töissä. Ei mua mihinkään vuodelepoon ole määrätty, mutta siltä tällä hetkellä vähän tuntuu... Niin ne ajat vaan ovat muuttuneet, sillä ei mulle vielä jokin aika sitten ollut mikään ongelma vaan maata sängyssä ja nukkua päivästä ja viikosta toiseen. Nyt se on ongelma ja johan tätä yksinoloa onkin jatkunut päivän verran. Mua inhottaa olla omien ajatusteni vanki. Mulla on paha mieli, ihan älytön ikävä äitiä ja montaa muutakin ihmistä, jotka eivät syystä tai toisesta ole täällä, enkä mä haluaisi ajatella. Mun on kuitenkin pakko, koska kuten mainitsin, tässä on viime aikoina sattunut yhtä sun toista ihan lähtien tästä meidän muutosta ja siskoni häistä enkä mä ole vielä oikein pystynyt sisäistämään kaikkea.

Mua ei myöskään huvita tehdä mitään, joten mä olen tämänkin päivän lähinnä makoillut sängyllä kissojen kanssa ja itkenyt vähän väliä. Aina jossain välissä mä olen havahtunut ja miettinyt, että minkähän ihmeen takia mä taas vollotan mun huonoa, surkeaa ja epäreilua elämääni. Mulla sentään on elämä, eikä se enää niin kovin huonoa ole. Asiat ovat päivä päivältä aina vaan paremmin eikä mikään itsesäälissä rypeminen ainakaan helpota tilannetta. Mutta ei kai sitä pahaa oloa kannata pitää sisällään ja pitäisi vaan itkeä jos itkettää. Se tuntuu vaan niin tyhmältä ja saa mut tuntemaan itseni täysin naurettavaksi ääliöksi.