4.6.2014

Vuosi äidin itsemurhasta.

Vuosi ei ole pitkä aika, mutta viime vuosi on ollut elämäni pisin. Äidin itsemurhasta on nyt kulunut vuosi ja mun oloni on ennen kaikkea tyhjä. Turta. Tuntuu pahalta ajatella sitä, sillä muhun sattuu joka ikinen kerta, kun muistan mitä äitini teki. Mikä aiheutti sen, ettei hän enää ole täällä. Enää se ei onneksi pyöri mielessä aivan koko ajan, vaikka monta kertaa päivässä jokin asia muistuttaa mua äitini kuolemasta. Siitä on jo vuosi. Tekisi mieli antaa aplodit itselleni, kun olen selvinnyt tästä näinkin hyvin, ja ainahan sanotaan, että se ensimmäinen vuosi on kaikkein pahin.

Viime kuukaudet ovat menneet jo paljon nopeammin, mutta mä voin vaikka vannoa, ettei aika kulunut samalla tahdilla vielä viime kesänä ja syksynä. Se mateli. Viikko ei ollut normaalin viikon pituinen, se tuntui kestävän vähintään kuukauden. Aluksi mulla ei ollut edes minkäänlaista käsitystä ajasta. En mä tiennyt onko aamu vai ilta, en tiennyt milloin vuorokausi vaihtui seuraavaksi tai mitä ympärilläni tapahtui. Se oli sitä aikaa, kun en vielä edes kunnolla tajunnut mitä on tapahtunut ja kun koitin sisäistää mitä äidin kuolema oikeasti tarkoittaa. Sen lopullisuutta mä en ole tainnut ymmärtää täysin vieläkään.

Mulla on joskus harvoin vieläkin sellaisia hetkiä, kun ihan oikeasti uskon vielä näkeväni äitini. Uskon hetkittäin aivan kirkkaasti siihen, että kyllä äiti vielä tulee takaisin. Että jonain päivänä meidän ovikello soi ja äiti seisoo siellä hymyillen. Se on pelkkää harhakuvitelmaa, totta kai. Sillä hetkellä se tuntuu lohduttavalta, mutta myöhemmin vain musertavalta. Kyllähän mä sen tiedän, että mun äitini on kuollut, mutta luultavasti mun pitäisi ensin hyväksyä se mitä on tapahtunut, jotta voisin täysillä ymmärtää sen, että kaikki on niin lopullista.

Enkä mä pysty hyväksymään sitä, mitä äitini teki ja mihin hänen tekonsa johti. Niin paljon kun mä äitiäni rakastankin ja kaipaan, mä en käsitä miten voisin milloinkaan hyväksyä kaikkea tapahtunutta. Tai ehkä juuri siksi mä en hyväksykään. Miten mä voisin hyväksyä sen, että ihminen jota mä rakastin niin, niin paljon halusi lähteä pois tästä maailmasta? Pois mun luota. Jättää meidät kaikki. Ja nyt mä olen yksin, yksin ilman äitiä.

En olisi koskaan uskonut pystyväni tuntemaan tällaista ikävää. Mä haluan äitini takaisin, tekisin ihan mitä tahansa, että äiti palaisi. Ihan mitä tahansa. Mutta se ei riitä. Se ei auta, vaikka mä haluaisin sitä kuinka paljon tahansa. Vaikka mä kuinka itkisin, huutaisin ja rukoilisin. Äiti tappoi itsensä ja on poissa ikuisesti.

6 kommenttia:

  1. paha olo ja suru on ihan käsinkosketeltavissa näistä sun kirjotuksista. harvemmin mua kenenkään muun elämä alkaa itkettämään, mut sun blogi teki poikkeuksen. täytyy lukee enemmänkin ajan kanssa, mut voimii hirveesti sulle<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, mulle tulee aina jotenkin paha mieli kun joku sanoo itkeneensä mun kirjoitusten takia :/ Mutta iso kiitos sinulle ihana <3

      Poista
  2. Ajatella jo vuosi! Niin se aika vaan menee vaikka välillä varmasti on tuntunut ettei mitenkään pääse eteenpäin. Itse kun katson aikaa taaksepäin, on se mennyt todella nopeasti. Äiti ei kuitenkaan häviä mielestä ikinä, mutta onneksi se sydäntä riipivä tuska on poissa ja tilalla haikeus ja ikävä.Toki jos oikein kunnolla alan pohtimaan niin itkuhan siinä tulee. Mutta eteenpäin haluan elämässä mennä, katsoa mitä sillä on vielä tarjottavaa. Niin olisi äitini halunnut ja niin haluaisi varmasti sinunkin äitisi. Hienosti olet selvinnyt ja selviydyt varmasti jatkossakin!!

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen tässä viime viikkojen aikana monesti miettinytkin, että onko siitä oikeesti kulunut jo vuosi, vaikka välillä on ollut niin tajuttoman vaikeita hetkiä. Samoin haluan minäkin katsoa mitä elämä vielä tuo tullessaan :) Kiitos hirmuisen paljon <3

      Poista