Suru.

Surettaa, itkettää ja kiukuttaa. Haluan äidin itsemurhan pois mielestäni, mutta se vaan on ja pysyy siellä. Tekisi mieli lähteä kunnon juoksulenkille, mutta ei tällä mahalla pahemmin juosta. Haluaisin rääkätä kroppani siihen pisteeseen, että jokainen lihas huutaisi kivusta enkä mä enää jaksaisi miettiä mitään. Mä en voi tehdä sitä. Mä voin vaan olla kotona tai korkeintaan tehdä pieniä kävelylenkkejä. Kiva.

Huomiseksi mun on kuitenkin pakko saada tämä mieliala vähän iloisemmaksi, sillä meidän olisi tarkoitus viettää huomenna yhdistettyjä kihlajaisia, tupareita ja synttäreitä. Mutta toisaalta tulen kyllä luultavasti paremmalle tuulelle ihan jo siitä, kun saan taas olla kaikkien rakkaiden ihmisten ympäröimänä, vaikka tällä hetkellä harmittaakin. Rehellisesti sanottuna juhliminen tai varsinkaan sellaisten järjestäminen ei kiinnosta tällä hetkellä pätkän vertaa, mutta onneksi Anton on lupautunut hoitamaan aika pitkälti kaikki valmistelut.

Toivon mukaan huominen päivä olisi jo hieman parempi. Toivossa ainakin on hyvä elää, eikö :)