Disappointment.

Miten voikin tuntua niin pahalta olla pettynyt itseensä. Odotin taas ihan liikaa, kun ajattelin ettei äidin itsemurha enää vaivaisi mua. Tai en oikein edes ymmärrä tätä, koska kuten mä viime postauksessa kirjoitin, tiedostin ja tiedostan kyllä sen, että niitä huonoja päiviä ja hetkiä tulee, vaikka yksi ilta menikin niin hyvissä fiiliksissä. Mä vaan jostain syystä alan liikaa toivoa ja ehkä tottuakin siihen hetkelliseen hyvään oloon, joten pettymys oli taas kerran ihan järkyttävä, kun ei se kestänytkään loputtomiin. Eikä ongelma nytkään ole niinkään ehkä se, että olen ollut surullinen ja itkenyt silmät päästäni huutaen, ettei mulla ole enää äitiä. Ongelma on siinä, että tunnen epäonnistuneeni ja oon sen takia pettynyt itseeni.

Totta kai siitä hyvästä ja huolettomasta olosta haluaisi pitää kiinni, mutta mun täytyy vaan hyväksyä, että suru kuuluu edelleen vahvasti mun elämääni. Se on kuulunut jo yli kahden vuoden ajan, enkä mä vaan enää jaksaisi sitä. Asetan itselleni selvästikin liian suuria "tavoitteita", joita en sitten pystykään täyttämään ja petyn sen vuoksi itseeni. Huvittavinta tässä on se, että mä teen sen tiedostamatta sitä itse lainkaan, ja tajuan koko jutun vasta siinä kohtaa, kun se pettymyksen tunne tulee. Elämässä on toki paljon hyvääkin, mutta juuri nyt tällä hetkellä mun on niin vaikea edes yrittää nähdä asioiden valoisia puolia ja nauttia niistä hyvistä asioista. Tänään ei selvästikään ole mun päiväni, eikä ollut eilenkään.

No, onneksi tämäkin päivä on vasta alussa ja mitä vain voi vielä tapahtua. Mulla se vaan tuppaa menemään niin, että jos aamulla on jo paha mieli ja kaikki menee huonosti, sama jatkuu iltaan asti. Oli niin työn ja tuskan takana, että sain itseni raahattua kahdeksaksi tänään kouluun, mutta ei siellä onneksi tarvinnut olla montaa tuntia. Nyt ajattelin mennä takaisin peiton alle ja toivottavasti herätä parin tunnin päästä iloisemmalla mielellä :)