9.6.2014

Poissa.

Tein sen. Poistin vihdoin puhelimestani äitini numeron sekä kaikki viestit ja whatsapp-keskustelut. Mä olin miettinyt tätä todella, todella pitkään ja olen noista viesteistä sun muista puhunut pariin otteeseen ennenkin. Aiemmin olen aina ajatellut, että niiden viestien täytyy olla siellä puhelimessa. Niiden pitää löytyä sieltä, vaikka mä en niitä aikoisi koskaan enää lukea. Nyt viime viikkojen aikana mä olen tajunnut, että mä vain kiusaan itseäni sillä, kun näen esimerkiksi juuri whatsapin keskusteluja selatessani siellä äitini nimen. Se sattuu. Joka ikinen kerta.

Mä tulen todennäköisesti katumaan tuota tekoa vielä monen monta kertaa, mutta tällä hetkellä mulla on jollain tavalla huojentunut olo. Ehkä tämä oli taas yksi askel kohti sitä irtipäästämistä? Ja kun asiaa oikeasti alkaa ajatella niin eihän siinä ole mitään järkeä, että mä joudun lähes päivittäin muistamaan, etten enää koskaan saa viestejä äidiltäni. Totta kai toikin asia saattaa pyöriä mielessä muutenkin, mutta se tulee joka kerta mieleen, kun näen äitini nimen puhelimessani. Miksi kiusata itseään turhaan? Mä olen joutunut äitini kuoleman takia kestämään jo niin paljon, että ehkä sitä voisi edes yrittää jollain tavalla vaikuttaa siihen, kuinka paljon kärsin vielä tänäkin päivänä sen asian takia. Kaikkeen en tietenkään voi vaikuttaa, mutta toikin oli juuri sellainen asia, mihin todellakin pystyin vaikuttamaan.

Tällaiset pienet teot vievät aina eteenpäin ja mä uskon vakaasti siihen, että vaikka mä saatankin joskus vielä olla vihainen itselleni siitä, kun olen mennyt poistamaan nuo kaikki, on se kuitenkin loppujen lopuksi parempi. Voin hyvin kuvitella tilanteen, että jonain iltana, kun elämä potkii päähän ja suru on taas vallannut mieleni täysin, haluaisinkin yhtäkkiä päästä lukemaan äitini lähettämiä viestejä. Sitä kautta pääsisin vähän lähemmäs häntä ja saisin jonkin konkreettisen todisteen siitä, että äiti todella on ollut täällä. Nyt en enää voikaan tehdä niin ja tuollaisena epätoivon hetkenä saatan suuttua itselleni ja ajatella, että tein ison virheen. Seuraavana aamuna ajattelenkin sitten todennäköisesti taas niin, että luojan kiitos mä en päässyt niitä keskusteluja lukemaan. Niiden lukemisesta saa sen hetken helpotuksen ja lohdun, mutta ne jäävät väkisinkin pyörimään päähän vielä jälkeenpäinkin ja silloin kaduttaa. 

Mukavaa alkuviikkoa kaikille ♥

4 kommenttia:

  1. Pienin vaikkakin niin suurin askelin eteenpäin, hieno juttu! Teit ihan oikein ja toivotaan ettei kaduta. Minua ei ole kaduttanut. Tzemppiä!

    Mukavaa viikkoa!

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Toivottavasti muakaan ei ala kaduttaa :) Kiitti <3

      Poista
  2. Hienoa lukea näistä pienistä edistysaskeleista! :) tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustakin on hienoa, että elämä lähti taas vähän parempaan suuntaan! Kiitos <3

      Poista