Äidin itsemurhan jälkeen mä toivoin ajoittain itsekin kuolevani, mutta nykyään mä oikeastaan jopa pelkään kuolemaa. Mulle on nyt viime aikoina tullut muutaman kerran sellainen tietynlainen "paniikkikohtaus", kun olen miettinyt omaa kuolemaani. Tiedän toki, että on aivan luonnollista pelätä kuolemaa ja tiettyyn pisteeseen asti se on vain hyvä asia. Mua kuitenkin häiritsee noi kohtaukset ja viimeksi sellainen tuli tänään aamupäivällä. Olen koittanut miettiä mikä siinä kuolemassa sitten niin pelottaa ja puhuin tästä terapiassakin.
Lopputulos oli sitten se, että lähinnä mä kai pelkään sitä lapseni takia. Vaikka pikkuinen ei ole vieä edes syntynyt, mua pelottaa jo nyt, että mä joskus kuolen ja hän jää ilman äitiä. Ja toi pelkohan kumpuaa sitten täysin siitä, että olen itse menettänyt molemmat vanhempani. Musta tuntuu ihan hirveeltä edes ajatella, että mun oma lapsi joutuisi joskus tuntemaan samanlaista kipua ja menetyksen tuskaa, mitä mä olen itse tuntenut. Kun mä vaan mietin niitä kaikkia päiviä ja unettomia öitä, kun mä olen itkenyt silmät päästäni surun ja ikävän vallassa ja oikeasti kärsinyt, niin ei luoja... Ei kenenkään pitäisi tietenkään joutua koskaan kokemaan mitään tuollaista, mutta vähiten sitä toivoisi omalle lapselleen.
Täysin turhaahan se periaatteessa on edes miettiä mitään tuollaisia asioita, mutta minkäs teet, kun mielen valtaa taas ties minkälaiset ajatukset. Luulin joskus olevani taitava sulkemaan ikävät ja epämiellyttävät ajatukset pois mielestäni, mutta mä olen tainnut menettää sen taidon kokonaan. Tai sitten mulla on yksinkertaisesti vain ihan liikaa aikaa. Päivät kuluvat edelleen aika pitkälti vain kotona makoillen ja tv:tä tuijotellen. En mä oikein edes jaksaisi tehdä mitään muuta, mutta tässä samalla tulee sitten väkisinkin pohdittua ties mitä.
Mukavaa keskiviikkoa! <3
Moi, kun sain oman lapsen niin sitä huomasi, että uusi tunne oli menetyksen tunne. Sitä pelkäsi, että itselle tai lapselle käy jotain. Uskon, että moni äiti tulee pelänneeksi tuota asiaa. Ja kun sitten menetin läheiseni niin kuoleman pelko tuli vielä enemmän todellisemmaksi. Aina välillä se nostaa päätään mutta sitten taon itselleni järkeä ettei missään menettämisen pelossa voi elää ja taas elämä jatkuu. Ihan normi juttuja mietit, liittyy osana tulevaan äitiyteen ja tietysti sua kohdanneisiin menetyksiin. Mukavaa päivää!
VastaaPoistaMoikka :) Mukava kuulla, etten ole yksin tällaisten ajatusten kanssa, vaikkei tämä mikään kovin kiva juttu olekaan. Ja toi on kyllä ihan totta, ettei ihminen voi elää peläten koko ajan menetyksiä ja muuta. Kiitos paljon, hauskaa päivää sinullekin! :)
PoistaMitä mieltä oot, oonko outo ja ihan tunteeton ku mun äiti kuoli reilu viikko sitten enkä oikeen oo surullinen..? Käyn töissä ihan normisti ja välillä tulee joo sellasii itkukohtauksia, mut oon ihan hyvässä kunnossa. Kaikki kyselee et miten jaksan, mut jaksan kuitenki ihan hyvin :s Tuntuu et mun pitäis surra enemmän ja oltiin siis tosi läheisii äitin kanssa, en vaan jotenkin osaa olla surullinen ja haluun mieluummin elää niinku ihan tavallista elämää.
VastaaPoistaEt ole, eikä sun mun mielestä kannata turhaan murehtia tai ainakaan syyllistää itseäsi millään tavalla, vaikka et tuon enempää surekaan. Lisäksi sun äidin kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, että se suurempikin suru saattaa sieltä vielä puskea läpi :/ Mutta kävi niin tai näin, kannattaa muistaa, että jokainen meistä suree ihan omalla tavallaan ja sehän on vaan ihan hyvä, jos pystyy jatkamaan elämäänsä normaaliin tapaan. Mun mielestä ainakin... :) Voimia sulle! <3
Poistatuli mieleen tosta mun oma tilanne, ku menetin mun isän puoltoistavuotta sitten enkä ollu kauheen surullinen. myöhemmin tajusin, et olin tavallaan turtunu kipuun, ku mun poikaystävä oli jättäny mut muutamaa kuukautta aiemmin melkeen neljän vuoden seurustelun jälkeen. se isän kuolemasta ylipääseminen tuli sit siin samassa. muhun sattu jo valmiiks ihan hirveesti, en vaan tajunnu sitä kunnolla. pääsin jotenki silleen aika helpolla sen kanssa ku ne tapahtu niin lähekkäin ja uskon, et ne oli helpompi kestää ku tuli silleen samassa.
Poistasul alisa on just silleen tosi hirveesti menny toi, et ensin oot menettäny sun isän ja sit siit on kuitenki menny jonkun aikaa ennen ku sun äiti kuoli. varmaan siin ajas ehtii silleen jo hyvin toipuu siit ekasta menetyksestä ja sit yhtäkkii heti perään tuleeki jotain uutta. :/
Joku on mullekin joskus sanonut, että se saattaa olla helpompaa, jos suuret muutokset/menetykset yms. tapahtuvat yhtä aikaa kuin että ne tapahtuvat peräkkäin kuten vaikka mulla vanhempien kuolemat. Toki se on varmaan isompi shokki silloin ihan aluksi, jos monta asiaa tapahtuu yhtä aikaa, mutta ehkä siitä sitten ajallisesti ainakin selviää nopeammin? Varmaan tosi yksilökohtaista tuokin tietysti.
Poista