10.1.2014

Minä rakastan sua niin että sattuu.

Joku sanoi joskus, että kyllä mäkin varmasti antaisin mitä tahansa, jos saisin vielä kerran nähdä äitini ja puhua hänen kanssaan. Vastasin, että totta kai antaisin. En empinyt hetkeäkään sanojeni kanssa. Nyt myöhemmin olen miettinyt asiaa uudelleen enkä usko, että edes haluaisin tuollaista "näet hänet vielä kerran" -juttua. Eihän se ole edes mahdollista tietenkään, mutta vaikka olisi. Haluan äitini takaisin, haluan puhua hänelle ja nähdä hänet, mutta jos se olisi vain se yksi ainut kerta? Miksi repisin kaikki haavat uudestaan auki vain yhden pienen hetken vuoksi? Kaikki alkaisi alusta, ihan kaikki.

Olen miettinyt miksi mun on ollut niin vaikea hyväksyä sitä, että mun vanhemmat ovat kuolleet. En mä tiedä kuinka hyvin se on täällä näkynyt, sillä mä olen lukuisat kerrat ollut sitä mieltä, että olenhan mä sen asian jo hyväksynyt. Nyt kun mä olen miettinyt asiaa tarkemmin, olen tajunnut ettei se ihan niin olekaan. Ehkä se johtuu siitä, että pelkään unohtavani. Pelkään, etten jonain päivänä enää muista mitä on tapahtunut, tai vielä pahempaa, etten muista vanhempieni olleen olemassa. En käsitä itseäni, sillä samaan aikaan haluaisin unohtaa ne kaikki muistot, jotka liittyvät vanhempieni kuolemaan, mutta samalla haluan myös muistaa ne. Välillä tuntuu, että pää räjähtää tän kaiken kanssa...

Mun on myöskin todella vaikea sanoa ääneen sitä, että mun äiti on kuollut. Mä pystyn kirjoittamaan sen, ei siinä ole mitään ongelmia, mutta sen asian lausuminen ääneen on todella, todella vaikeaa. Pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne kerrat, kun mä olen ne sanat sanonut. Kai mä ajattelen, että niiden sanominen tarkottaisi samalla sitä, että hyväksyn sen, mitä on tapahtunut. Miten mä voisin koskaan hyväksyä sitä, että mun äitini tappoi itsensä?

4 kommenttia:

  1. En usko, että itse hyväksyn äitini kuolemaa koskaan vaikka aikaa kuluukin koko ajan ja todellakin on vaikea sanoa edelleen ääneen, että äitini on kuollut. Ehkä sinunkin pitää hyväksyä, että et hyväksy äitisi itsemurhaa. Elämässä on vain asioita joita ei tarvitse hyväksyä ja ajan kanssa sitten oppii elämään niiden kanssa, kun suru on ensin lieventynyt. Ja muistat vanhempasi elämäsi loppuun asti. Älä sitä pelkää. Tzemppihali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ehkä ajatellut liikaa sitä, että olisi helpompi elää sen asian kanssa, jos sen hyväksyisi. Mutta toisaalta, minkä takia se asia pitäisi edes koskaan hyväksyä? Elämään sen kanssa oppii kuitenkin, kun on pakko. Kiitos paljon <3 :)

      Poista
    2. Tulipa vielä mieleeni, että olen tavannut muutamia onnettomuuksissa halvaantuneita ihmisiä ja he ovat sanoneet, että koskaan eivät hyväksy sitä mitä heille on tapahtunut mutta sen kanssa on oppinut elämään. Näin sen uskon itsekin olevan.

      Poista
    3. Joo ihan totta, ettei kaikkea tarvitsekaan koskaan hyväksyä. Kaiken kanssa tulee vain oppia elämään, jotta elämä voi jatkua.

      Poista