Hope.

Isäni kuolema kaksi vuotta sitten ja äitini itsemurha viime kesänä ovat väkisinkin muuttaneet elämääni. Kuten olen sanonut, en ole enää se sama naurava ja iloinen tyttö, joka olin vielä kaksi vuotta sitten. Tilanne alkoi olla jo melko hyvä viime keväänä, vaikka isääni vielä surunkin, mutta äitini kuolema sai maailmani romahtamaan jälleen kerran. Mutta ei elämäni ole pelkkää surua ja itkua ollut näiden kahden vuoden aikana, joten päätin kirjoittaa postauksen joistain niistä asioista, jotka ovat tehneet minut iloseksi ja saaneet minulle edes vähän paremman mielen kaiken tämän surun keskellä :)

Rakkaat ihmiset. Ihanat ihmiset ympärillä ovat piristäneet synkkiä päiviäni lukemattomat kerrat. Näihin lukeutuvat perheenjäseneni, rakas poikaystäväni sekä ihanaakin ihanammat ystäväni. On ollut tilanteita, joissa minut on väkisin haettu pois kotoa suoraan sängystä ja viety ulos tuulettumaan. Ystäväni ovat saattaneet tulla yhtäkkiä vierailulle ja 19-vuotissyntymäpänäni he järjestivät minulle ikimuistoiset yllätysjuhlat. Rakkaiden ihmisten kanssa ollessa ajatukset siirtyvät väkisinkin niihin iloisiin asioihin ja suru jää taka-alalle.

Liikunta. Olen vasta ihan hiljattain löytänyt uudestaan sen hyvänolontunteen, joka on seurausta järkyttävästä rääkkitreenistä salilla. Treenaamisesta tulee hyvä fiilis ja salilla rehkiessä keskityn täysillä siihen trenaamiseen, en mihinkään muuhun. Treenatessa saa kivasti myös kaikki ylimääräiset paineet ja kiukut purettua, ja kyllähän se treenaaminen hyvän olon lisäksi myös kropassakin sitten näkyy!

Kirjoittaminen. Kirjoitan blogin lisäksi paljon muutakin. En osaa tarkalleen sanoa mitä nuo koneellani olevat lukemattomat word-dokumentit sisältävät, mutta erinäisiä kirjoituksia, joiden pituus vaihtelee parista sivusta yli pariin sataan sivuun. Osa on täysin fiktiivisiä, osa pohjautuu osittain todellisuuteen ja osa kertoo puhtaasti omista kokemuksistani ja elämästäni. Saatan uppoutua moneksi tunniksi kirjoittamaan ja useimmiten sinä aikana ei tule lainkaan mietittyä äitiä tai isää. Blogin kirjoittamisesta on muulla tavoin ollut paljon hyötyä, vaikka tänne kirjoittaessa totta kai nuo ikävät asiat pyörivätkin mielessä. Tajuan päivä päivältä paremmin, kuinka paljon hyötyä tästä blogista on minulle ollut. 

Toivo. Tämä viimeinen kohta poikkeaa täysin edellisistä, mutta halusin kuitenkin kirjoittaa myös tästä. Mä en ole missään vaiheessa täysin menettänyt toivoa siitä, että joskus kaikki on vielä hyvin. Olen huutanut lukemattomat kerrat, että elämäni on piloilla eikä mikään tule koskaan olemaan hyvin, mutta jossain syvällä sisimmässäni olen aina uskonut siihen, että joskus kipu ja ikävä helpottavat. Elämäni ei tule ikinä enää olemaan kuin ennen, se on selvää, mutta uskon siihen, että voin vielä elää onnellista elämää, vaikka vanhempani eivät siihen enää kuulukaan. Tai kuuluvat, mutta enää vain muistoissa ja valokuvissa.