30.10.2013

Viha ja katkeruus.

Siskoni sanoi, että koska äitimme tappoi itsensä, hän ei koskaan rakastanut meitä. Kieltämättä olen joskus itsekin ajatellut samalla tavalla, mutta olen hylännyt tuollaiset ajatukset jo kauan sitten. Tiedän, että äitini rakasti sekä minua että sisaruksiani. En vain ymmärrä miksei Ama halua uskoa niin. Tuntui kamalalta kuunnella Amandan puheita, kun hän itki ja oli vihainen. En tiennyt mitä olisin voinut sanoa, miten olisin voinut lohduttaa häntä.
 
Minua pelottaa se, että siskoni on niin katkera ja vihainen. Olen huomannut sen kunnolla vasta vähän aikaa sitten. Hän syytti pitkään itseään äitimme kuolemasta, mutta viime aikoina hän on yhä enemmän alkanut syyttää siitä äitiä itseään. Äidin syytähän se on, ei siinä mitään, mutta Amanda on niin vihainen. Niin älyttömän vihainen... Ja nyt Ama on ilmeisesti päättänyt, ettei äiti ole koskaan meitä edes rakastanut. Ehkä tuollainen ajattelutapa helpottaa hänen oloaan, en tiedä. Minua se lähinnä pelottaa.

Haluaisin pystyä edes jotenkin auttamaan siskoani, mutta en tiedä mitä voisin tehdä. Enkä minä taida muutenkaan olla se kaikkein paras apu tässä tilanteessa. En vain kestä nähdä kuinka minulle rakas ihminen kärsii. Se sattuu ihan liikaa, kun voimani ovat muutenkin vähissä...

16 kommenttia:

  1. On ymmärrettävää, et susta tuntuu pahalta ku sun siskoon sattuu, mutta ei kukaan voi olettaa sun pystyvän nykyistä paremmin olemaan siskos tukena. Muista se. Sähän käyt läpi tismalleen samaa surua. Sun täytyy muistaa huolehtia omasta jaksamisestas, nyt oot antanut vähän sellasen kuvan, että kaikkien muiden hyvinvointi menee sun oman hyvinvoitis edelle :/ Voimia ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää koittaa muistaa :/ Noin se on mennytkin, muiden hyvinvointi menee edelle ja tilanne oli täysin sama isäni kuoleman jälkeen. Kiitos paljon <3

      Poista
  2. Joka kerta alkaa itkettää kun näitä sun tekstejä lukee. Tulee sellanen olo et vitsi ku vois vaan jotenkin auttaa ihmistä jolla on paha olla. Hurjan paljon jaksamisia sinne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei :( Muistat auttaa sitten omia lähimmäisiäsi, jos joskus tapahtuu jotain! Kiitos sulle ihana <3

      Poista
  3. Kaikilla on se oma tapa surra- kaikki yhtä "oikeita" tapoja. Joku itkee, toinen on vihainen, toinen miettii mieluiten yksikseen. Teki sitä surutyötä millä tavoin tahansa, niin aina se menee eteenpäin. Ehkä sitä parasta tukea on se, että ymmärtää ja antaa toisen surulle sellaisen tilan kuin se vaatii, unohtamatta omaa tilaa ja omaa tapaa surra. Lämmin halaus sinulle tänäänkin ja jokaisena tulevana päivänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, pitäisi vaan uskoa siihen, että kaikki on kuitenkin "ihan hyvin" siskollani... Pelkään vain, että tämä on merkki jostain pahemmasta eikä vain hänen tapansa käsitellä surua :( Kiitos <3

      Poista
  4. Varmaan, jos viha ja katkeruus ei laimene esimerkiksi parin kk:n kuluessa, niin sitten siitä voisi yrittää keskustella syvemmin. Onko teillä sururyhmää tai saatteko muuten keskusteluapua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amanda kävi terapiassa kuten minäkin, mutta lopetti siellä käymisen muutama viikko sitten. Pitää katsoa miten tilanne tästä etenee :/

      Poista
  5. Muistelen joskus kuulleeni tai lukeneeni, että suruun kuuluu olennaisesti myös vihan tunteet. Aloin epäillä tätä muistikuvaa ja googletin "suru ja viha" ja tällaiset sivut tulivat heti esille. Kyllä, suruun kuuluu myös vihan tunteminen. Ei siihen tietysti pitäisi jämähtää vaan päästä myös eteenpäin. Silti kaikki tunteet pitäisi sallia ja jollakin tasolla ymmärtää.

    http://www.introspekt.fi/artikkelit/suru-oma-keho-surutyon-valineena/
    http://www.traumaterapiakeskus.com/18

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis tiedän kyllä, että vihan tunteet kuuluvat suruun, olenhan itsekin monet kerrat ollut vihainen äidilleni :/ En oikein osaa selittää mikä tässä on se ongelma.

      Poista
  6. Löysin sattumalta blogisi ja luin samalla kaikki postauksesi läpi. Jo ensi lauseista lähtien silmät täyttyi kyynelistä ja sydän oli pakahtua kivusta.

    "Miksi?" Niin yksinkertainen kysymys mutta mahdoton vastata.

    Olet tyttö, jonka sisin on täynnä sirpaleita ja tuskaa mutta myös rakkautta ja täyttä kultaa. Tuntuu uskomattoman epäreilulta, jopa suunnattomalta vääryydeltä että kukaan joutuu kokemaan mitään lähellekkään niin satuttavaa ja lopullista kuin olet joutunut kokemaan. Elämään nuoruutta ja kohtaamaan niin suurta surua, luopumaan niin paljosta... Voin vain kuvitella surusi ja ikäväsi määrän, tekstiesi kautta sitä kyllä välittyy syleittäin mutta konkreettisuus on jotain mihin ei mitta riitä.

    Uuden elämän syntymisen ja vastaavasti taas elämän liekin sammumisen hetket ovat erityisesti niitä, jolloin ihmisyys tuntuu niin käsittämättömältä. Miten näin voi tapahtua? Miten kellään on oikeus sammuttaa liekki, jolla on niin suuri merkitys? Itse olen saanut turvata elämäni vahvoihin käsiin. Käsiin, jotka jaksavat kannatella minua ja pitää sylissä. Niiden luota sydämeni on löytänyt rauhan ja rakkauden joka on saanut parantaa monet haavat. Elämäni luottaminen kaikkivaltiaan Jumalan käsivarsille on antanut merkityksen elämääni ja vastauksen kaipuuseen, joka sydämessäni oli.

    Toivon täydestä sydämestäni voimia surutyöhön sekä uudenlaisen elämän rakentamiseen. Rukoilen että ikävä voisi jonain päivänä muuttaa muotoaan ja suurin tuska helpottaa otteestaan. Toivon myös, että kyyneleet voisivat teidän sisarusten kanssa vielä joskus vieriä hyvistä muistoista ja kiitollisuudesta yhteisistä hetkistä vanhempienne kanssa. Voimia matkallenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin itsekin päivittäin minkä takia näin on käynyt juuri minulle ja perheelleni, se tuntuu niin epäreilulta. Toivottavasti vielä joskus koittaa se päivä, kun voimme muistella siskoni ja veljeni kanssa vanhempia hymyssä suin. Paljon kiitoksia sinulle <3

      Poista
    2. Kyllä se koittaa!! Uskotaan siihen.

      M

      Poista
  7. Niin, voisin kuvitella, että sinä olet tavallaan pidemmällä surutyössä ja Amandan tunteet on sinulle tuttuja- olet siirtynyt niistä omissa tunteissa jo eteenpäin, etkä tahtoisi palata vihan tunteeseen takaisin. Uskon ja toivon, että siskosi olo helpottuu ja niin, itsetuhoiset ajattelet asioista niin kovin eritavalla. He uskovat aivan oikeasti olevansa pahaksi ympäristölleen ja muiden on (muka)helpompi elää, jos heitä ei ole. Niinhän asia ei todellakaan ole, mutta haavoittunut mieli käsittää asiat vain kovin toisin. Toisin sanoen, ehkä äitisi mielestä hänen suurin rakkauden osoitus oli toimia näin, koska hän uskoi teidän elämän olevan helpompaa ilman häntä. Kauhean vaikeaa selittää kirjoittamalla näitä asioita.

    Ja kyllä se päivä koittaa, usko pois. Yhtenä päivänä sinä vain huomaat, että nyt on se aika, jolloin hyvät muistot saavat suurimman roolin :) Voimia sinulle tänäänkin, Alisa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no itse asiassa kyllä mäkin välillä vieläkin olen ihan älyttömän vihainen, eli sillä tavalla ne tunteet todellakin on vielä tuttuja :/ Tuntuu ihan kamalalta edes miettiä, että äiti olisi voinut ajatella noin... Siis en sano etteikö se olisi mahdollista, ihan varmasti noin on voinut ollakin, mutta pelkkä ajatuskin puistattaa :( Kiitos taas <3

      Poista