Aluksi musta tuntui, että unet tappaa mut. Todellisuus yksinään on tarpeeksi vaikeaa, en mä halunnut äitini tulevan vielä mun uniinikin. Tällä hetkellä toikin on kääntynyt täysin päälaelleen ja välillä mä jopa toivon näkeväni unta äidistäni, vaikka sellasesta unesta herääminen sattuu ihan kamalasti. Tuntuu hirveeltä tajuta, että se olikin vain unta ja oikeesti äiti on ikuisesti poissa, vaikka siinä unessa mä just sain puhua sen kanssa ja nähdä sen nauravat kasvot. Silti mä toivon näkeväni noita unia.
Pitää muistaa, että on kaksi täysin eri asiaa nähdä unta äidistä hirttäytyneenä kuin sellaista, jossa me ollaan onnellisia ja kaikki on hyvin. Noita ensimmäiseksi mainittuja mä näen yhä aina välillä, valitettavasti. Ja ylipäänsä mä tiedän vain kiusaavani itseäni sillä, että oikein toivomalla toivon äidin tulevan mun uniin. Jossain vaiheessa muhun sattuu joka tapauksessa: joko se uni on ihan hirveä painajainen tai sitten on vaihtoehtoisesti se todellisuus, joka iskee vasten kasvoja aina kun mä herään.
Puhelimessa mulla on yhä mun ja äitini väliset WhatsApp keskustelut, en mä ole halunnut poistaa niitä viestejä. Mä en pysty niitä lukemaan, mutta niiden täytyy olla siellä. Mun täytyy tietää, että halutessani mä pystyn avaamaan sen keskustelun ja lukemaan meidän jutuja. Se tieto tuo tavallaan turvaa mulle ja saattaa olla, että joku päivä mä vielä luen niitä. En kuitenkaan vielä. Oon jopa ajattellut, että voihan sekin olla mahdollista, että joskus vielä mä lueskelen niitä viestejä hymyillen ja muistelen äitiä niiden avulla. Tällä hetkellä mä alan itkeä lähes aina, kun mä edes mietin äitiä. Niin mä itken näitä postauksia kirjoittaessakin.
Kerroin aiemmassa postauksessa kuinka olin heittänyt hyllyllä olevan valokuvan äidistäni maahan ja nostanut kuvan sen jälkeen takaisin hyllylle. Siellä hyllyllä se on yhä, ilman kehyksiä tosin. Mulle tulee aina välillä pakottava tarve selailla vanhoja valokuva-albumeja tai kuvia koneelta. Mä pelkään ihan hirveesti unohtavani miltä äiti näytti, enkä edes tiedä mistä toi pelko johtuu, sillä enhän mä voisi koskaan unohtaa äitiäni. Kuvien katselu saa mut joka kerta itkemään, ja usein se onkin niin, että jos mä päivällä niitä kuvia katselen, koko loppuilta menee itkiessä. Ikävöin äitiäni ihan mielettömän paljon ja kuvien katselu vain lisää sitä ikävää.
Hei,
VastaaPoistaitsekin muistan, että unet äidistäni pelotti kovasti. Kaikki unet joita olen nähnyt, ovat olleet hyviä unia. Ja miten äitini voi olla samannäköinen kuin kaksi vuotta sitten ennen kuolemaa. Minäkin katson valokuvia paljon. Mutta en pysty edelleenkään katsomaan videota jossa äitini leikkii tyttäreni kanssa. Tyttäreni on siinä ihan pieni ja tuntuu niin pahalle jo ajatus, että katsoisin sen. Itku tuli nytkin mutta olen antanut itselleni luvan itkeä. Anna sinäkin. Ei maailma muutamiin tuhansiin, miljooniin itkuihin kaadu ja meillä on siihen todellakin hyvä syy :) Halauksia!
Nim. äiditön minäkin
Unet ovat tavallaan ihania, mutta tavallaan ihan hirveitä :/ En ole myöskään pystynyt katsomaan videoita, yritin kerran, mutta se lopahti siihen, kun kuulin äitini nauravan. En kestänyt sitä... Niinhän meillä on ja onneksi itkeminen usein helpottaakin, halauksia sinnekin!
Poista