Olimme Antonin kanssa eilen siskoni ja hänen miehensä luona kylässä. Söimme hyvää ruokaa, pelailimme pelejä ja kuuntelimme musiikkia. Jossain vaiheessa alkoi soida Cheekin Niille joil on paha olla ja kohta, missä lauletaan: "Oon maannu lattialla, miettiny miten täällä selvitään. Oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää." Noiden sanojen jälkeen meidän katseet kohtasi Aman kanssa. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä molemmat tiesi tarkalleen mitä toinen ajatteli. Kumpikin on tuntenut sen saman kivun ja tuskan. En tiedä Amandasta, mutta mä ainakin olen kirjaimellisesti huutanut ja kiljunut niin kovaa ja niin kauan, että multa lähti lopulta ääni. Se tapahtui kesällä, kun me mentiin Antonin kanssa muutamaksi päiväksi meidän perheen kesämökille. Mä halusin pois kaupungista kaiken melun keskeltä ja ajattelin, että mun olo saattaisi helpottua, kun oon hetken aikaa poissa kotoa.
Kyllä se tavallaan helpottuikin, kun Anton lähti käymään kaupassa ja mä jäin yksin sinne mökille. Se paikka on täynnä muistoja, siellä on tapahtunut niin paljon asioita ja mä aloin ensin vaan itkeä. Istuin lattialla ja itkin, kunnes se vaan yltyi ja yltyi ja lopulta mä huusin. Huusin niin kovaa kuin vaan pystyin ja hetken päästä aloin paiskoa tavaroita. Ihan kaikkia, mitä sain käsiini. Satutin itseni lasinsirpaleisiin ja lopulta potkaisin mökin seinää niin, että minulta murtui pari varvasta. Kaikki tuo kuulostaa varmasti aika pahalta ja Anton pelästyi ihan hirveesti, kun se löysi mut takaisin tullessaan nurkasta, missä mä makasin itkemässä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tavallaan tarvitsin tota. Ehkei raivoni ja paha oloni purkautunut kaikkein parhaimmalla tavalla, mutta ainakin se purkautui.
Mä tiesin ja tiedän, että vaikka mä kuinka huutaisin, itkisin ja rukoilisin äitiä tulemaan takaisin, se ei tule. Olen monet kerrat itkenyt, että eikö se näe kuinka paha mun on olla ja kuinka paljon muhun sattuu. Miksei se tule takaisin, vaikka mä tarvitsen sitä? Ei se tule, mutta sitä on niin vaikea hyväksyä. Se lähti enkä mä enää ikinä saa nähdä sitä...
Hei,
VastaaPoistaOma äitini kuoli 2 vuotta sitten aivan yhtäkkiä enkä ehtinyt hyvästellä tms. Järkytys oli kamala kaikille. Nyt kun aikaa on kulunut niin olen huomannut, että ensimmäisen vuoden itkut, huudot ja keskustelut auttoivat minua. Perheeni ei varmasti tiedä kuinka paljon itkin ja huusin tuskaani. Puhuin ystäville paljon. On hyvä, että kirjoitat ja että sinulla on sisko. Muista ettet ole syy äitisi tekoon ja hän haluaisi varmasti sinun jaksavan elämässä. Paljon voimia sinulle ja itke niin paljon kuin itkettää ja niin kauan kuin kyyneleitä riittää! Halauksia!
Nim. äiditön minäkin
Olen huomannut, että se todellakin on pelkästään positiivinen asia, jos on paljon erilaisia ihmisiä joille voi näistä asioista puhua ja myös tästä blogista on ollut minulle apua. Sekin tekee jo paljon, että tietää voivansa halutessaan puhua jollekin eikä ole yksin surun kanssa. Otan osaa ja kiitos paljon sulle <3
Poista