Olen halunnut satuttaa itseäni ja olen toivonut kuolevani. Olen rukoillut poikaystävääni päästämään minusta irti, jotta voisin tehdä jotain typerää. Jotain sellaista, mikä päättäisi elämäni ja päästäisi minut pois tästä helvetistä. Olen kuitenkin vielä täällä enkä ole saanut satutettua itseäni onneksi kovinkaan pahasti, vaikka olen monta kertaa halunnut sitä. Olen vain niin väsynyt tähän kipuun ja suruun, se vie kaikki voimani. Ainut syy, miksi enää olen täällä on se, että tiedän kivun helpottavan jossain vaiheessa. Tiedän, että vaikka minuun on viimeisten kuukausien aikana sattunut enemmän kuin milloinkaan ennen, vielä joskus koittaa se päivä, kun herään aamulla eikä minuun enää satu.
Onhan minulla tietysti paljon syitä jatkaa elämääni. Minulla on rakastava poikaystävä, sisko, veli, ihania ystäviä. Olen nuori ja minulla on koko elämä vielä edessä. Mutta ei mikään määrä lähimmäisiltäni saamaa rakkautta tai onnea tulevaisuudessa saisi minua jatkamaan, jos tietäisin tuntevani tätä viiltävää kipua sisälläni koko loppuelämäni. Kaikki loppuu aikanaan, myös tämä kipu. Siihen on pakko luottaa.
Tietenkään en tule koskaan unohtamaan sitä, että olen menettänyt äitini tai sitä miten hän kuoli, mutta joskus vielä koittaa se päivä, kun en enää mieti äitiäni kyyneleet silmistä valuen. Kun minun ei tarvitse itkeä ja tuntea polttavaa kipua sisälläni, joka kerta, kun mietin häntä. En tiedä koska se hetki koittaa, mutta haluan uskoa, että joskus niin tapahtuu.
En voi millään lailla kuvitellakaan, että ymmärtäisin mitä sinä tunnet. En ole ikinä kokenut mitään noin kamalaa. Ensimmäinen asia, mikä tuli mieleeni kun luin tarinaasi, on se, että kuinka kukaan äiti voi tehdä lapselleen jotain noin järkyttävää. Mutta kyllä sen ajatuksen voi liittää myös sinuun - ethän voi tehdä läheisillesi sitä samaa, ethän? Olisi aivan kohtuuttoman väärin sisartasi kohtaan, jos vielä sinäkin satuttaisit häntä lisää. Ei, et sinä sitä tee!
VastaaPoistaKovasti kiinnostaisi kokemuksesi siitä, että mikä on tilanteessasi se kaikkein musertavin tunne; sekö ettei sinulla ole enää äitiä, ettet koskaan enää näe häntä, vai se, että hän hylkäsi sinut lähtemällä itse pois, vai se, että tunnet häpeää äitisi teon vuoksi...tässä ne muutamat kuvittelemani syyt, mutta ehkä se onkin jotain ihan muuta, mitä sinä tunnet?
Tänään ehdotin isälleni sururyhmää, joka ilmoitettiin lehdessä alkavaksi. Olin pahoilla mielin, kun hän sanoi evvk. Tuntuu kurjalta, kun näkee, että toinen kärsii, muttei kuitenkaan halua ottaa apua vastaan. Olisin niin toivonut, että hän olisi edes kerran käynyt kokeilemassa, jos se olisikin ollut hyvä juttu ja avuksi. Nyt hän jatkaa samaa rataa, on masentunut ja jos totta puhun "ikävää seuraa" läheisille. OI, miten itsekäs ajatus...
En muista, oletko kertonut kokeilleesi lääkitystä. Vaikka pilleri ei surua vie pois, voisi se kuitenkin katkaista tuskan pahimman kärjen.
En tee mitään sellaista, tiedän kuinka väärin se olisi ja valitettavasti tiedän myös kuinka pahalta tuntuu, kun läheinen ihminen tekee itsemurhan. Lisäksi olen jo päässyt kuitenkin sen kaikkein pahimman yli ja minusta tuntuisi, että olen pelkkä surkea luuseri, jos tässä kohtaa oikeasti luovuttaisin. Olen tullut jo niin pitkälle.
PoistaEn oikeastaan osaa edes sanoa mikä yksittäinen asia tuntuu kaikkein pahimmalta. Tiedän isäni kuoleman takia miltä tuntuu menettää toinen vanhemmista ja käydä läpi siihen liittyvä suru, mutta se suru on vielä sata kertaa pahempaa, kun kuolintapa on itsemurha. Ehkä tässä sitten on pahinta nimenomaan se, että äitini tappoi itsensä. En voi olla tuntematta, että hän halusi jättää minut ja aiheuttaa minulle kipua, vaikka ei kai se noin mene... Suru olisi riittävän suuri jo muutenkin ilman tietoa siitä, että äiti päätti itse lähteä.
Vaikeita tollaset tilanteet, kun joutuu katsomaan vierestä miten toisella on paha olla eikä voi tehdä itse mitään. Tai vaikka yrittää, ei siitä ole mitään hyötyä ja vastaanotto on tuollainen :/
Äitini kuoleman jälkeen olen ainoastaan syönyt jonkin aikaa unilääkkeitä, en ole suostunut muuhun. Viime aikoina olen tosin alkanut pitää lääkkeitäkin jopa ihan mahdollisena vaihtoehtona.
Jaksaa, jaksaa. Kyllä se parempikin päivä sieltä tulee. Hitaasti mutta varmasti. Äitisi teki väärin, kun jätti teidät. Noinhan sitä varmasti kaikki ajattelee ja sinullakin on täysi oikeus ajatella niin. Jos tilanteesi menee tosi huonoksi niin kokeile jotain lääkettä.
VastaaPoistaMiten olet jaksanut arkea? Itse tein vaan töitä äitini kuoleman jälkeen ja saatoin kesken työpäivän käydä itkemässä vessassa ja jatkoin taas hommia. Nyt jälkeen päin olen tyytyväinen, että räpistelin arjessa eteenpäin enkä jäänyt sängyn pohjalle. "Kaikki loppuu aikanaan, myös tämä kipu"-niinhän sinä sanoit ja siihen uskotaan & sitä toivotaan, jotka tätä blogia lukee :) hali!
-M-
Ne tavallistakin huonommat päivät tuntuvat vain vievän kaikki voimat :/ Mä taas nimenomaan olen jäänyt sängynpohjalle. En välttämättä ihan kirjaimellisesti, mutta en mä pystynyt menemään elokuussa kouluun ja jatkamaan opintoja. Tiesin kuitenkin sen, että syksystä tulisi opiskelujen osalta erittäin rankka enkä uskonut jaksavani. Joulun jälkeen mun on tarkoitus taas palata kouluun ja siinä samalla jatkuu kunnolla mun arkeni. Tällä hetkellä vietän aikaa lähinnä vaan kotona. Kiitos kommentista :)
Poista