11.10.2013

Tunteiden pyörremyrskyä.

Kaikki on niin ristiriitaista. Saanko mä olla vihainen vai pitääkö mun vaan ymmärtää miksi se teki niin? Miksi se halusi kuolla ja jättää lapsensa yksin tähän maailmaan. Pitääkö mun hyväksyä se kaikki, pitääkö mun jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut tai ainakin yrittää tehdä niin ja mennä elämässä eteenpäin? Tällä hetkellä se tuntuu melko mahdottomalta, en mä pystynyt palaamaan kouluunkaan. Mun elämä ei etene, se junnaa paikoillaan ja mä koitan jaksaa tätä kaikkea päivä kerrallaan.
 
Mä olin oikeestaan koko kesän aivan pihalla kaikesta. En pahemmin edes muista sitä aikaa, kaikki on niin sumennossa. Ainut minkä yhä muistan täysin elävästi on se helvetinmoinen kipu mun sisällä. Kun se ei mene pois, vaikka kuinka itkee, huutaa, paiskoo tavaroita, raivoaa ja koittaa satuttaa itseään. Se on ja pysyy. Mulle yritettiin tyrkyttää vaikka mitä lääkkeitä, mutta en halunnut syödä niitä. Unilääkkeet oli ainoot, joita suostuin syömään, koska aluksi mä en pystynyt nukkumaan muuten. Mä olisin mieluusti nukkunut vaikka vuorokauden ympäri, koska lääkkeiden avulla nukkuminen oli ainut keino välttää ne hirveät kuvat ja muistot mun mielessä. Mua kuitenkin vahdittiin aika tarkkaan eikä mun annettu syödä niitä jatkuvasti.
 
Mä olen koittanut ymmärtää minkä takia se teki niin. Olen yrittänyt ajatella, etten mä koskaan halua mun läheisille mitään pahaa, eli ei se olis ollu hyvä asia, että äiti olisi joutunut elämään, jos se ei sitä halunnut. En kuitenkaan voi mitään sille, että pidän sen tekoa itsekkäänä. Mikä oikeus sillä oli jättää mut ja kaikki muut? Mä olen välillä ihan tajuttoman vihainen, sekä äidille että itselleni. Kai se vaan menee niin, että kuolema on helpompi hyväksyä, jos siitä voi syyttää jotakuta.

Suru on helpottanut onneksi jo sen verran, että mä pystyn puhumaan näistä asioista. Aluksi mä en pystynyt enkä halunnut puhua. Saatoin itkeä mun poikaystävää vasten tuntitolkulla sanomatta sanaakaan. Mä saatoin yhtäkkiä nousta ja paiskaista esimerkiksi hyllyllä olevan valokuvan musta ja äidistä lattialle ja katsella miten kehysten lasiosa hajosi tuhansiksi palasiksi. Aivan kuten mun sydämeni. Kehykset meni rikki, mutta siellä me silti hymyiltiin - minä ja äiti. Kuvassa, joka otettiin edellisenä jouluna. Hetken päästä mä nostin sen kuvan niiden sirpaleiden keskeltä ja asetin sen takaisin hyllylle.

Isäni kuoleman jälkeen mä kuvittelin, etten voisi koskaan kaivata ja ikävöidä ketään ihmistä yhtä paljon. Olin väärässä. Tä ikävä on jotain vielä paljon pahempaa. Kuinka monet kerrat mä olenkaan joutunut juoksemaan vessaan oksentamaan ihan vain sen takia, että muhun on sattunut niin paljon. Mä olen kaivannut sitä ihmistä niin paljon, että voin fyysisestikin pahoin. Sen teko satutti mua enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Välillä mä olen siitä vihainen, mutta kaiken kaikkiaan mä olen vaan niin äärettömän surullinen.

Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä epätoivon ja tuskan määrää, mitkä syntyvät kun tietää, ettei ikinä enää saa sitä ihmistä takaisin elämäänsä eikä edes ymmärrä minkä takia se lähti pois tästä maailmasta.

11 kommenttia:

  1. Voimia sinulle ja sisaruksillesi!

    VastaaPoista
  2. Itselle tulee hurjan voimaton ja surullinen olo siun (ja läheistesi) puolesta.
    Voin vain yrittää parhaani mukaan kuvitella tilannettasi ja oloasi, mutta kuvittelun tasollehan se vain jää ja pystyn myötäelämään, rehellisesti sanottuna, varmaankin vain jonkun prosentin tuhannesosan siitä olosta, mikä sinulla on. Ja kun ajattelen asiaa juuri edellä mainitsemaltani kantilta, en voi kuin toivoa sinulle mielettömästi jaksamista surun, vihan, epätoivon, ahdistuksen ja muiden kokemiesi tunteiden keskelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle noista sanoista ja kommentista <3 Ei tällaisia asioita tosiaan pysty kunnolla kuvittelemaan ennen kuin ne todella kokee, mutta toivottavasti sinäkään et koskaan joudu kokemaan mitään vastaavaa :)

      Poista
  3. Voi sinua. Tekisi mieleni niin sanoa, että aika parantaa ja ikäväkin helpottaa edes vähän. Ensimmäinen vuosi on pahin, kun on kaikki juhlapäivät yms. Olen myös nähnyt mitä suru tekee jos sitä ei käsittele vaan hautaa sen jonnekin syvälle itseensä. Jossain vaiheessa se kuitenkin tulee eteen. Joten itse omassa surussani olen kokenut sen "pelastukseksi", että itken aina kun siltä tuntuu ja näytän tunteeni ja kerron ne jollekin. Tietysti kaikki käyvät läpi erilaisen surun ja jokainen kokee sen omalla tavallaan. Haluaisin vaan niin kertoa sinulle, että se tuska, ikävä, suru lievenee(?), kun aikaa kuluu. Minun äitini ei tehnyt itsemurhaa joten sen aiheuttamista tunteista en voi puhua, mutta takulla sinulla on oikeus olla vihainen. Kaikki tunteet ovat sallittu. Voimia uuteen päivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelkään jo nyt mitä ensi joulusta tulee, kun ei ole enää edes äitiä... Opin isäni kuoleman jälkeen, että surua ja kuolemaa kannattaa alkaa käsitellä mahdollisimman nopeasti, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Ennemmin tai myöhemmin se täytyy kuitenkin tehdä. Haluan myös uskoa siihen, että jossain vaiheessa helpottaa, vaikka usein vieläkin tuntuu täysin toivottomalta. Kiitoksia <3

      Poista
  4. Kun sydämmeen sattuu,kuin sieltä olisi revitty väkisin side,lanka ja se teki sydämeesi haavan,kumpa sen haavan voisi laastaroida,laittaa salvaa.Kumpa se olisi näkyvä jotta sitä voisi hoitaa.Mutta nin ei ole,se haava on kipeä vähän aikaa,tuskin koskaan se täysyin paranee,se jää tykyttelemään aina yhteisiin muistoihin,mutta kuitenkin se paranee ja arpeutuu.Itku ja raivo sekä paha olo,on tavallaan sielun itkua ja ikävää.Vaikka se ei loppuisi mutta samalla kun haavakin parantuu niin itku ja raivokin hieman tyrehtyy.Kun joku rakas jättää yhtäkkiä sanomatta sanaakaan,nuo tunteet,raivo,ikävä huuto.Ovat niin tuttuja,oikeastaan paha olokin niin että oksettaa.Itse koin todella tuskaisan avioeron ja hylkäämisen ja kävin nämä tunteet kaikki läpi,vaikka se ihminen on elossa,minä olen kuitenkin hyljätty.Tiedän sanoa sinulle,sinä paranet vaikka se hylkäämisen haava arpeutuu,ja muistot jäävät kuitenkin jonakin päivän...Äitisi koki myös suurta tuskaa,ja vaikka hän lähti isäsi luo,hänen tuskansa ja ikävänsä kait pakotti siihen...Jaksamista teille kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fyysistä kipua on niin paljon helpompi kestää kuin henkistä :/ Sen aiheuttaja voidaan sentään yleensä korjata toisin kuin särkynyttä sydäntä... Kiitos sulle ihan mielettömästi <3

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alisa,ole hyvä.Voit laittaa minulle mailia jos tahdot jakaa ajatuksiasi.Ja purkaa tuntojasi,Kuuntelen mielelläni.murffiina@hotmail.com.

      Poista
    2. Voi kiitos paljon tarjouksesta! :)

      Poista