8.10.2013

Syyllisyys.

Mä en usko, että pystyn koskaan täysin käsittämään minkä takia mun äiti tappoi itsensä. Minkä takia se jätti mut, mun sisarukset, kaiken. Mun pikkuveli täyttää joulukuussa 10 vuotta. Minä ja mun isosisko varmasi pärjätään, mutta entä Jesse? Entä mun pikkuveljeni? Miten äiti saattoi jättää 9-vuotiaan lapsensa...
 
Mun äiti ei oikeestaan koskaan päässyt yli mun isän kuolemasta. Se masentui eikä se kyennyt käymään enää töissä. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne kuitenkin helpottui tai siltä se ainakin vaikutti. Ilmeisesti se oli vaan niin hyvä näyttämään, että kaikki on jo paremmin, vaikka mikään ei ollut hyvin. Lopulta se ei enää jaksanut.
 
Mä tunnen ihan hirveetä syyllisyyttä. Miksen mä tajunnut mitään? Ei sitä pysty edes selittämään kuinka pahalta tuntuu tietää, että oma äiti tappoi itsensä. Mä olen varmaan miljoona kertaa miettinyt mitä mun olis pitänyt tehdä toisin, miten olisin voinut estää ton kaiken. Loppujen lopuksihan itsemurhapäätöksen tekee juuri se ihminen itse. Jos sitä riittävästi haluaa, ei mikään tai kukaan saa sen ihmisen päätä kääntymään. Mut olisihan mun pitänyt voida tehdä edes jotain. Ihan mitä tahansa. Tuntuu melko tyhmältä edes kirjoittaa tällaisista asioista, sillä noi samat tunteet käy läpi varmasti lähes jokainen, jonka läheinen on tehnyt itsemurhan. Helpottaako syyllisyys milloinkaan? Suru vähenee ja jossain vaiheessa asioiden kanssa oppii elämään, mutta pääsenkö mä ikinä eroon tästä syyllisyyden tunteesta?

4 kommenttia:

  1. Päätös oli äitisi - ei siihen loppujen lopuksi kukaan olisi voinut puuttua. Olet oikeassa. Toivottavasti ajan kanssa pääset syyllisyydestäsi eroon ja surusi asettuu.

    Kenen kanssa pikkuveljesi nyt asuu sitten? :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, välillä sitä on vain kovin vaikea muistaa :( Veli sijoitettiin tätimme perheeseen, siellä hän siis asustelee.

      Poista
  2. Se ei ole millään tavalla sun syytä, sen sisäistää kyllä ajan kanssa. Itse en ole missään vaiheessa syyttänyt itseäni, sillä mä kyllä kerroin tälle ihmiselle kuinka sitä rakastan ja miten oon aina sen tukena. Luultavasti säkin oot kertonut äidillesi saman, tai ainakin se on tiennyt sen. Joten älä syytä itseäsi. Suru taas menee vuosien saatossa taka-alalle, muttei vähene koskaan. :( Valitettavasti. Voimia taas kerran sulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisinpa itsekin olla syyttämättä itseäni tapahtuneesta... Äitini kyllä tiesi kuinka paljon häntä rakastan ja juuri edellisenä iltana sen hänelle vielä sanoin. Tieto siitä lohduttaa edes vähän. Kiitos <3

      Poista