Toiset syövät suruunsa, toiset lopettavat syömisen. Äidin itsemurhan jälkeen mä olen tehnyt vuorotellen molempia. En edes tiedä kuinka paljon mun paino on kaiken kaikkiaan tänä aikana heitellyt, en ole jaksanut käydä vaa'alla, mutta vaatteista varsinkin huomaa, ettei se ole täysin samana pysynyt. Ja miten se olisikaan voinut, kun välillä on mennyt viikkoja, kun en ole halunnut syödä paljon mitään ja välillä taas olen syönyt kolmen ihmisen edestä?
Kesän alussa mulla ei ollut minkäänlaista ruokahalua. Parin ensimmäisen viikon syömiseni koostuivat yhteensä parista puoliksi syödystä omenasta, paketista nuudeleita ja muutamasta hapankorpusta. Näin Anton on kertonut, sillä enhän mä itse muista tollasia asioita juuri ollenkaan. Sen muistan, että kaikki ruoka oksetti eikä minun tehnyt mieli syödä. Eikä totta puhuen edes kiinnostanut siinä kohtaa, vaikka olisikin ollut nälkä. Oli vähän muut asiat mielessä. Lopulta Anton sai mut tajuamaan, että mun täytyy syödä ja pikkuhiljaa se ruoka alkoi taas maistua. Tai vaikka se ei olisi maistunut, ei syömisen jälkeen tullut heti pahaa oloa.
Alkukesän jälkeen tollasta täysin samanlaista syömättömyyttä on ilmennyt pari kertaa, mutta nyt mä sentään itse tajuan kuinka paljon sillä on vaikutusta mun jaksamiseeni. Muutenkin tuntuu, ettei millään jaksaisi enää elää ja taistella surun läpi, niin ei mun kannata lisätä sitä enää olemalla syömättäkin.
Toinen ääripää on sitten se, kun muutaman kerran on tullut sellaisia lyhyitä jaksoja, kun olen syönyt lähes kaiken minkä käsiini saan. Tälläkin hetkellä mä taidan painaa muutaman kilon enemmän kuin mitä normaalisti. Ei se ole niin vakavaa ja mä oon miettinyt sen asian niin, että jos mun tällä hetkellä tekee mieli syödä jotain herkkuja tai roskaruokaa, mä saan syödä sellaisia. Kunhan tämä suru tästä helpottaa, voin taas alkaa miettiä niitä terveellisiä elintapoja ja tarkkailla enemmän mitä suuhuni laitan, mutta ei mun kannata sellaisesta stressata just nyt. Muutama kilo sinne tai tänne, ei ne mua tapa. Ei todellakaan.
Nyt suuntaamme Antonin kanssa hänen vanhempiensa luo viettämään viikonloppua. Haluaisin kuitenkin kysyä teiltä muilta, millä tavoin te reagoitte syömisen osalta suruun? Syöttekö suruunne vai lopetatteko syömisen? Vai vaikuttaako suru siihen edes millään tavalla?
Heipsan, mulle kävi oman suruni kanssa niin, että ruoka ei maistunut ja vaikka sitten söinkin niin paino vaan laski.ehkä noin 5 kiloo lähti hujahtaen.tuntui et kroppa on sellasessa tilassa koko ajan et kuluttaa ihan hirveesti.niin levoton olo,vaikea selittää mutta tiedät varmaan. Pikku hiljaa kilot on nyt tullu takasin ja vähän enemmänkin. Hyvä että yrität muistaa syödä. Mukavaa viikonloppua!:)
VastaaPoista-M-
Joo, uskon kyllä tietäväni mitä tarkoitat tolla ololla. Anton on pitänyt mulle sellaisia luentoja tohon syömiseen liittyen, että oon tajunnut senkin takia kuinka ensiarvoisen tärkeää on, että syön riittävästi :) Kiitos!
PoistaHuomaan heti kun hermostun jostain, että olen jääkaapin ovella. Olen ylipainoinen, eikä se siis ole hyvä asia. Syöminen tuntuu olevan lohtu tai keino rauhoittumiseen.
VastaaPoistaAinoastaan yhden kerran elämässäni olen lakannut syömästä, tai sanotaanko paremminkin, ettei syöminen ollutkaan enää ilo - se tapahtuma oli liian kova pala kestettäväksi. No, tilanne laukesi ja minä olen nauttinut syömisestä ihan liian kanssa.
Ymmärrän siis molemmat puolet.
Jollain tavalla aika hassua miten eri tavalla ihmiset voivatkaan reagoida, kun toiset nimenomaan kävelevät sinne jääkaapille ja toiset pysyttelevät mahdollisimman kaukana siitä. Tiedä sitten kumpi olisi "parempi" tapa.
PoistaLöysin blogisi suosituimpien blogisi listalta ja yllätyin, kun tama ei ollutkaan muotiblogi muiden joukossa (joskus nimikin voi johtaa harhaan). Kirjoitat todella tärkeästä aiheesta. Kuolema on koskettanut minuakin, mutta tosiaan en voi silti tietää yhtään mitä koet, itse olin 10-vuotias kun isäni kuoli täysin yllättäen. Uskoisin, että lapset pääsevät kuolemastayli keskimäärin aikuisia paremmin. Minulle ei ruoka maistunut ollenkaan, muistan hämärästi kuoleman jälkeisistä päivistä kun äitini pakotti mut kanssaan kauppaan ja valitsemaan edes karkkiaskin, koska en suostunut syömään mitään. Huomaan, että surun ollessa vallitseva tunne en pysty syömään mitään.
VastaaPoistaToivon sulle valtavasti voimia ja jaksamista, olet ajatuksissani.
Isän menetys on varmasti ollut ihan hirveän rankkaa 10-vuotiaalle :/ Noin se minullakin yleensä menee, ruokahalu katoaa kokonaan kun suru ottaa vallan. Kiitos hirmuisesti sinulle <3
Poista