Kesti kauan ennen kuin kunnolla sisäistin sen, että äitini todella on kuollut enkä vielä hänen hautajaisissakaan tajunnut sitä kunnolla. En ymmärtänyt sen lopullisuutta. Kai se johtui siitä, että olin yhä shokissa enkä ollut valmis käsittelemään niitä asioita. Enää se ei ole pitkään aikaan ollut samanlaista, mutta usein olen itse koittanut olla ajattelematta niitä asioita, niin hyvin kuin se on ollut mahdollista.
Isäni kuolema opetti, että surua ja kuolemaa kannattaa alkaa käsitellä mahdollisimman pian, sillä jossain vaiheessa se on joka tapauksessa edessä. Ei sitä pääse ikuisesti pakoon. Periaatteessa olen käsitellyt äitini kuolemaan liittyviä asioita, mutta en todellakaan vielä tarpeeksi. Tämän blogin kirjoittaminen on vähän pakottanutkin mua ajattelemaan ja miettimään niitä asioita, mikä on pelkästään hyvä asia. Olen todella tyytyväinen siihen, että uskalsin alkaa kirjoittaa tätä. Muutaman kerran olen tosin miettinyt, että mikä mua vaivaa kun kirjoitan näin henkilökohtaisista asioista blogiin ja kuka tahansa voi näitä postauksia lukea. Ainakaan vielä mua ei ole kertaakaan kaduttanut, että olen tänne jotain kirjoittanut. Päinvastoin, tästä on ollut ihan hirveesti apua mulle, eikä vähiten sen takia, että oon saanut kuulla monen muunkin tarinoita ja ajatuksia. Kiitos teille kaikille niistä!
Lasken yhä edelleen kuinka monta kuukautta, viikkoa ja päivää äidin kuolemasta on. Ennen toikin asia pyöri mielessä ihan joka päivä, mutta varmaan viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, etten välttämättä mietikään sitä ihan joka päivä. Se oli ennen niin älyttömän tärkeää mulle tietää kuinka kauan siitä on, mutta pikkuhiljaa sen merkitys vähenee. Ehkä hyvä niin? Hassua sekin, että toisinaan olen helpottunut siitä, että olen selvinnyt jo sen tietyn ajan ilman äitiäni. Välillä taas itken silmät päästäni, kun mietin, että siitä on jo niin kauan kun viimeksi näin äitini. Ristiriitaista, mutta varmasti tämäkin on suruaikana täysin normaalia.
Sulla on niin suuria asioita käsiteltävänä, että ei niistä hetkessä selviä, mutta vaikutat silti suhteellisen vahvalta ja vaikka en sua tunnekkaan niin uskon, että tuut pärjämään ja saat elämästä uudelleen kiinni. Se vaan vaatii aikaa, halua ja tukiverkoston. Mulla itsellä kuoli kesällä mummu, joka oli mulle sanoin kuvaamattoman tärkeä, melkein voi jopa sanoa vara-äidiksi, enkä ole missään vaiheessa ehtinyt käsitellä asiaa tähän päivään mennessä. Loppuen lopuksi se johti pitkään sairaslomaan, kun kaikki vaan yksinkertaisesti levisi käsiin. Nyt olen itse alkanut kirjoittamaan blogia, ylipäätään kaikesta miltä minusta tuntuu ja sitä rataa. Nyt alkaa tuntumaan, että blogin kautta rupean myös käsittelemään koko asiaa. Tsemppiä sulle ihan hirveesti! Muista, oot hirmu tärkeä siskollesi ja pienelle veljellesi <3 Ja varmasti monelle muullekin.
VastaaPoistaVälillä musta tuntuu, että olen kaikkea muuta kuin vahva, mutta ehkä tuo pitää uskoa, kun niin monet sitä ovat sanoneet. Blogin kirjoittaminen todellakin auttaa, hyvä että säkin olet saanut siitä keinon käsitellä noita asioita! Tsemppiä ja voimia myös sinulle <3
PoistaHeippa,
VastaaPoistaEhkä tämä on terapeuttista myös lukijoille, jotka ovat läheisensä menettäneet. Iso Kiitos Sinullekin, kun jaksat ja pystyt vaikean asian jakamaan ja käsittelet avoimesti omia tunteitasi!
-m-
Toivonkin, että näistä kirjoituksista olisi jotain "hyötyä" myös muille :) Kiitos sulle taas kommentista <3
PoistaMusta on todella hienoa, että käsittelet suruasi täällä. Vertaistukea monelle lukijalle ja varmasti suuri apu itsellesi.
VastaaPoistaTästä on tosiaan ollut ihan mieletön apu ja olen kyllä kiitollinen kaikille, jotka ovat ottaneet yhteyttä minuun sähköpostitse tai laittaneet kommentteja. Ne merkitsevät paljon ja tuntuu hyvältä keskustella myös vieraiden ihmisten kanssa. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin keskustella omien läheisten kanssa, vaikka tarpeellista sekin toki on.
Poista