17.10.2013

Isän kuolema.

Se hetki, kun lähes kaksi vuotta sitten poliisit seisoivat ovemme takana ja toivat suru-uutisen isäni kuolemasta, on syöpynyt syvälle mieleeni ja poistuu sieltä tuskin koskaan. Isä oli ollut työpaikkansa pikkujouluissa ja miesten pieni humalainen pelleily päättyi lopulta siihen, että isäni putosi pienen, mutta sitäkin kohtalokkaamaan matkan maahan, löi päänsä ja kuoli välittömästi. Ainut hyvä asia tapahtuneessa onkin juuri tuo, ettei isä ainakaan ehtinyt kärsiä. Poliisien tultua jouduin odottamaan elämäni taatusti pisimmät viisi minuuttia, jotta äitini tuli suihkusta. Istuin olohuoneemme sohvalla ja tiesin jo siinä vaiheessa, että joku on kuollut. En vain tiennyt olisiko se isäni vai Amanda, isosiskoni. Äitini taisi aluksi luulla, että minä olen tehnyt jotain väärää ja poliisit ovat sen takia tulleet meille. Kunpa olisinkin.
 
Lopulta poliisit kertoivat mitä on tapahtunut ja sillä samalla sekunnilla koko meidän perheemme romahti täysin. Sinä iltana lähes kaksi vuotta sitten alkoi perheemme alamäki, joka johti lopulta äitini itsemurhaan. Meillä oli kaikki hyvin ja on niin vaikeaa käsittää, miten yksi pieni onnettomuus pystyy muuttamaan aivan kaiken. Minulta riistettiin maailman paras ja rakastavin isä ja äidiltäni aviomies. Kuten olen kertonut, äitini ei milloinkaan päässyt yli isäni kuolemasta. Minua ja sisaruksiani auttoi tieto siitä, että meillä on vielä äiti. Eihän äiti tietenkään voinut korvata sitä aukkoa ja tyhjyyttä, joka isän kuoleman jälkeen elämäämme jäi, mutta me emme olleet yksin.

Mietin monta kertaa, että onneksi äiti sentään on vielä täällä. Ajattelin, että vaikka isä vietiin minulta pois, äiti ei koskaan lähtisi. Ei ainakaan vielä vuosikymmeniin. Äiti ei ollut enää se sama ihminen, joka hän oli isäni eläessä, mutta hän oli yhä täällä ja luulin asioiden olevan jo paremmin. Olin itse päässyt vasta hiljattain edes jotenkin yli isäni kuolemasta, kun äitini teki itsemurhan. Luotin pitkään siihen, että minulla on aina edes äitini, mutta luotin turhaan. Välillä olen miettinyt minkä takia edes itse jaksan enää yrittää. Ihmiset jättävät minut enkä uskalla enää luottaa siihen, etten pian jää aivan yksin. Miksi minun pitää jaksaa olla vahva ja elää tässä maailmassa, kun äitinikään ei jaksanut?

14 kommenttia:

  1. Olet vielä niin nuori, elämä edessä! Sinulla on sisko, veli, poikaystävä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, heidän takiaan mun täytyykin jaksaa.

      Poista
  2. heipsun ihana!<3
    Oma isäni kuoli 3vuotta sitten kotonaan sydänkohtaukseen vaik 47 vuoden iässä. Mä olen aina ollut isän tyttö ja oli kyllä kamalaa menettää rakas ihminen! Isän lähtöä ei voinut ollenkaan arvata, koska isä ei ollut sairas mitenkään, se vain tapahtui. Pikkuveljeni otti asian myös todella raskaaasti, olihan isä hänen paras ystävänsä. Isää kaivataan päivittäin! Haudalla käyn aina kun vain on mahdollista<3 Haluan kertoa, että täältä tulee kunnon voimahalit sinne suuntaan. Jaksamisia ja voimia, niitä täällä maailmassa tarvii <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, ihan kamalaa :( Kaipaus ei kyllä häviä, vaikka aikaa kuluisi. Itsekin käyn todella usein vanhempieni haudoilla ja mua alkaa ahdistaa se, jos en pääse sinne riittävän usein. Kiitos sulle ja paljon voimia sinnekin <33

      Poista
  3. Mulla ei ole koskaan ollut näin paha mieli jonkun toisen puolesta, saatika edes itseni.. Toivon sinulle niin paljon voimaa ja jaksamista kuin vain voin, ja muistan sinua illalla rukouksissani. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä mitä muuta voisin sanoa kuin kiitos ihan valtavan paljon noista sanoistasi <3

      Poista
  4. Moi. Löysin blogisi blogilistan etusivulta.

    Oma äitini teki itsemurhan talvella 2009. Välillä tuntuu, että siitä on ikuisuus, välillä tuo aika taas tuntuu eiliseltä. Tuo talvi ja kevät meni tietenkin ihan sumussa, mutta pikkuhiljaa elämään pääsee käsiksi.

    Ajattelen äitiä edelleen tavalla tai toisella lähes päivittäin, mutta nykyään mieleen tulevat mukavat ja lämpimät muistot. Olen myös päässyt syyllisyydestä eroon - niinkuin itsekin kirjoitit, se päätös on vain ja ainoastaan henkilön itsensä tekemä, siihen ei muut voi vaikuttaa.

    Voimia toivottelen kovasti, tiedän mitä kaikkea käytkään tällä hetkellä läpi. Rohkeutta on myös tukeutua lähimpiin silloin, kun tuntuu, ettei itse jaksa.

    Jään seurailemaan blogiasi.

    Haleja,
    Notte

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka. Ikävä kuulla tosta mitä sun äitisi teki :/ Kommenttisi antoi mulle uskoa siihen, että ehkä itsekin pystyn vielä joskus muistelemaan niitä hyviä asioita, joita äitini kanssa koin ja jotka häneen liittyvät. Tällä hetkellä se tuntuu lähes täysin mahdottomalta ja on vaikea uskoa, että tuska helpottaisi ikinä. Kiitos paljon <3

      Poista
  5. On kyllä sinulla ollut todella rankat vuodet takana. Luen postauksiasi ja kirjoittelen täällä ja tuntuu, että pakko vastata sinulle. Vaikka sinusta nyt tuntuu, ettet jaksaisi noin isojen surujen keskellä elää niin toivon, että jaksat silti! Olet kuitenkin nuori ja elämä viedä edessä. Pyydä apua jos voimia ei ole, puhu ammatti-ihmiselle, luota itseesi, että pystyt selviämään näin musertavista tapahtumista. Ajattele asiaa niin, että jos sinulle tapahtuisi jotain, miten sisaruksesi selviäisi siitä tai isäsi ja äitisi varmasti olisivat halunneet, että sinä elät hyvän elämän. Jokaisen vanhemman pelko on, että omalle lapselle tapahtuu jotain. Vaikka vanhempasi eivät elä enää niin silti voit ajatella, että he olisivat halunneet sinun parastasi. Itsekin mietin, että kuollut äitini varmasti haluaisi, että jatkan elämääni. Ensimmäinen vuosi on pahin mutta sitten se pikku hiljaa helpottaa. Toki surullisia asioita tulee mutta se suru ei ole niin musertava kuin alussa. Halauksia sinulle!

    nim. äiditön minäkin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen saanut aika hyvin iskostettua päähäni, että minun on pakko jaksaa elää. Saan itkeä ja surra, minulla saa olla paha mieli ja mitä tahansa, mutta en saa päättää elämääni. Välillä tulee yhä niitä hetkiä, kun tekisi mieli lopettaa kaikki. Kun tuntuu, että on täysin umpikujassa eikä pääse sieltä pois. Sattuu ihan liikaa ja toivoo, että kipu menisi pois tavalla tai toisella, vaikka sitten kuolemalla. Minun on kuitenkin pakko jaksaa ja onneksi saan monilta ihmisiltä tukea ja apua. Kiitos <3

      Poista
  6. Oman isäni kuolemasta on nyt vähän yli vuosi ja vaikka kohtalomme eivät samat olekaan, blogisi kosketti minua todella ja luin yhdeltä istumalta kaikki kirjoituksesi. Voin vain kuvitella, millaisia asioita joudut nyt käymään ajatuksissasi läpi. Ikävä ja suru ovat olleet omassa elämässäni läsnä nyt koko tämän vuoden ajan, mutta uskon, että vielä joskus pystyn olemaan se oma entinen itseni. Ja uskon, että sinäkin pystyt. Pidä kiinni ystävistäsi ja läheisistäsi, heistä on vaikeina aikoina paljon apua. Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista elämään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin toivon, että vielä joskus pystyn olemaan se sama hymyilevä ja elämäniloinen ihminen, joka olin vielä joskus ennen tätä kaikkea. Eiköhän me molemmat vielä joskus pystytä siihen! Kiitos paljon sulle ja jaksamisia sinnekin päin <3

      Poista
  7. Alisa, sinulla on kaksi omaa spesiaali suojelus enkelia jotka tulee aina kulkemaan vierellasi. Harvoilla on oikeita enkeleita vierella... sinulla on ja viela kaksi. Olet rohkea ja todella vahva kun kirjoitat ajatuksiasi. Kaikkea parasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, olet ihana <3 Kaikkea hyvää sinullekin!

      Poista