Ikävä.

Se ei mene pois, se ei tunnu vähenevän ja se on koko ajan läsnä. Miksi äiti tappoi itsensä? Olen yrittänyt ymmärtää ja ajatella, ettei tapahtuneelle enää voi mitään, mutta mikään ei ole onnistunut tänään. Ikävä on ollut ihan liian kova. Kaipaan äitiäni niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää. Välillä jopa toivon, että olisi vielä alkukesä ja se aika, jolloin saatoin maata sängyssä viikon putkeen ja vain itkeä. Kun koko muu maailma ympäriltäni oli kadonnut eikä millään ollut enää mitään väliä.

Enää en voi tehdä niin, vaikka mieli välillä tekisi. On koitettava jaksaa ja mennä elämässä eteenpäin, edes pikkuhiljaa. Sitä paitsi minua pelottaa, että mikäli annan itselleni luvan jäädä sängynpohjalle makaamaan koko päiväksi, en pääse sieltä enää pois. Jään sinne ja vajoan takaisin siihen suruun, josta olen vasta vähän aikaa sitten päässyt edes hieman pois. En saa antaa surun ottaa valtaa minusta.

 

Älkää ymmärtäkö väärin, annan kyllä itselleni luvan itkeä ja surra. Totta kai. Mutta siihen täydelliseen epätoivoon en halua enää vajota. En tiedä kestäisinkö sitä. Ikävä on välillä niin kova, että luulen kuolevani siihen, mutta on pakko koittaa jaksaa.

 

"Minulla on ikävä. Minulla on suunnaton ikävä."