27.10.2013

I wish I could see that you're still here watching over me.

Viikonloppu poikaystäväni vanhempien luona oli ihana, mutta sai minut myös ikävöimään omia vanhempiani. Antonin äiti halasi minua pitkään ja lämpimästi, kun pääsimme perille, enkä voi edes sanoin kuvailla kuinka hyvältä se tuntui. Aloin melkeen itkeä, kun sain jälleen kerran huomata kuinka paljon Antonin vanhemmat minusta välittävät. Olen onnellinen siitä, että Antonilla on tuollainen perhe ja saan myös itse olla osa sitä.

Paluumatkalla aloin miettiä jälleen kerran sitä, etteivät vanhempani pääse esimerkiksi osallistumaan mahdollisiin häihini eivätkä lapseni saa koskaan tuntea toisia isovanhempiaan. Muistan vieläkin sen hetken, kun minusta tuli keväällä 2012 ylioppilas ja näin äitini ja sisarukseni väkijoukon keskellä. Yritin hymyillä, mutta samalla tunsin viiltävää kipua sisälläni. Isäni olisi kuulunut olla mukana. Juhlat olivat sinänsä onnistuneet, mutta isän poissaolon kyllä huomasi.

Pikkutytöstä asti olen unelmoinut suurista prinsessahäistä ja kuvitelmiini on ehdottomasti kuulunut se, että isäni saattaa minut alttarille. Enää se ei ole mahdollista. Vanhempani eivät ole näkemässä, kun menen naimisiin. Uskon kyllä, että pystyn nauttimaan ja iloitsemaan tulevana hääpäivänäni, mutta päivä olisi taatusti vielä paljon parempi, mikäli vanhempani voisivat olla osa sitä. Heidän kuuluisi olla paikalla ja minun on niin vaikea hyväksyä sitä, etteivät he enää ole. Kumpikaan ei tule koskaan enää takaisin enkä pysty käsittämään miksi.

2 kommenttia:

  1. En ole ennen törmännyt blogiisi, nyt tämän huomasin ja ajattelin lukea postauksia läpi. Voi kuinka mulla kyyneleet valuukaan silmistä.. Noin suuret menetykset elämässä, en voi edes kuvitella miten pahalta tuntuu.. Toivon siulle kuitenkin kaikkea hyvää ja onnea tulevaan elämääsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, ei mun ole tarkoitus itkettää näillä postauksilla ketään :/ Kiitos hirmuisesti sulle <3

      Poista