12.10.2013

Farewell.

Usein sanotaan, että hautajaiset konkretisoi kuoleman. Mun äidin hautajaiset sai mulle vaan sata kertaa pahemman olon. Tuntui silkalta kidutukselta istua siinä eturivissä ja tuijottaa äidin arkkua tietäen, että se on siellä sisällä. Se oli niin lähellä, mutta samalla ihan liian kaukana. Mä kuulin ihmisten nyyhkivän ja itkevän ja mä näin miten mun sisko tärisi mun vieressä. Kyllä mäkin itkin, kyyneleet valui mun kasvoja pitkin koko sen ajan kun me istuttiin siellä.

Mä en mennyt muistotilaisuuteen, en yksinkertaisesti pystynyt. Mun täti oli järjestänyt sellaisen, se oli muutenkin ottanut hoitaakseen kaikki hautajaisiin liittyvät asiat. Minä tai mun sisko tuskin oltais kumpikaan kyetty mihinkään käytännön järjestelyihin, me oltiin molemmat niin rikki. Olin hieman yllättynyt siitä, että mun sisko edes tuli paikalle. Se oli sanonut, ettei tiedä pystyykö tulemaan. Meidän olis kai kuulunut ottaa kaikki vieraat vastaan ja vastaanottaa kaikkien suruvalittelut, mutta ei me tehty niin. Uskon kaikkien ymmärtävän, että me haluttiin vaan olla rauhassa. Enhän mä pystynyt katsomaan ketään sukulaistani edes silmiin. Mä en halunnut kohdata niiden katsetta ja nähdä sääliä ja surua niiden silmissä. Se riitti, että mä kuulin muutaman voivottelevan tapahtunutta. Nyt Amanda, Alisa ja Jesse ovat menettäneet molemmat vanhempansa.

Pappi oli käynyt tapaamassa meitä ennen hautajaisia ja mä olin ollut paikalla kuulemassa ja miettimässä mistä kaikesta siellä hautajaisissa puhuttaisiin. Mitä kaikkea se kertoisi äidistä, mitä me haluttiin sen sanovan. Siitä huolimatta mä en muista kunnolla mitä kaikkea se sanoi siellä hautajaisissa. Kai se kertoi äidistä kaikkea hyvää ja kaunista.

Mun olis varmaan niiden hautajaisten jälkeen pitänyt pystyä paremmin hyväksymään mitä on tapahtunut. Sisäistämään, että äidin kuolema on lopullista eikä se koskaan enää tule takaisin. Mä en halua vieläkään uskoa siihen. Mä en halua hyväksyä sitä, että se on kuollut enkä varsinkaan sitä, että se tappoi itsensä. En uskalla päästää kokonaan irti. Pelkään mitä siitä seuraa, hajoanko mä taas aivan kokonaan? Mitä jos mä taas annan sille tuskalle vallan enkä mä enää pääsekään ylös? Jos kukaan ei tällä kertaa olekaan auttamassa ja tukemassa mua. Noiden asioiden käsittely on vielä ihan kesken, koska mä olen vaan pyrkinyt sulkemaan ne pois mielestäni. Kyllä mä tiedän, etten mä pysty pitkittämään tätä lopullisesti. Jossain vaiheessa mun on pakko käsitellä perusteellisesti aivan kaikki mun äidin kuolemaan liittyvä. Vain sillä tavalla mä pystyn jatkamaan elämässä eteenpäin.

3 kommenttia:

  1. Otan osaa suruusi!

    VastaaPoista
  2. Hei,

    minustakin äitini hautajaiset olivat todella surulliset ja oli vaikeaa ymmärtää äidin olevan arkussa. Jalkani meinasivat pettää, kun lähdin ensimmäisenä kävelemään arkun perässä ulos. En tosiaan muista mitään papin puheista ja pääasia oli vain saada päivä loppuun. Älä mieti ihmisten puheita tai mitä teidän olisi kuulunut tehdä. Suru on niin iso, että jos sitä ei joku ymmärrä niin olkoon. Te itse tiesitte miten haluatte asiat tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä ei todellakaan pysty käsittämään miltä tuntuu katsoa oman vanhemman arkkua ennen kuin sen joutuu itse kokemaan... Ei siinä mielestäni voi odottaa kenenkään olevan vahva tai toimivan "kaikkien ohjeiden ja sääntöjen mukaisesti".

      Poista