31.10.2013

Anteeksi, että olen tällainen.

Ihmisiä pelottaa, kun puhun omista hautajaisistani. Ei kukaan ymmärrä, että koska mä olen menettänyt sekä äitini että isäni, ei mulla ole enää samanlaista varmuutta siitä, että mä itse eläisin vielä 80-vuotiaanakin. Mitä vaan voi tapahtua, tapahtuihan niin mun vanhemmillekin. Lisäksi ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun mä jouduin avuttomana seuraamaan vierestä, kuinka mun ystäväni menehtyi sairaalassa auto-onnettomuudessa syntyneisiin vammoihin. En mä elä siinä uskossa, että saatan kuolla huomenna tai viikon päästä, mutta olen siitä huolimatta miettinyt tiettyjä asioita jo etukäteen.

Ei mun tarkoituksenani ole pelotella, kun mä puhun vaikka siitä, että haluan tuhkauksen. Tai siitä, että toivoisin tiettyjen kappaleiden soivan hautajaisissani. Ei se tarkoita sitä, että suunnittelen kuolevani tai olen aikeissa tehdä itselleni jotain. Kyllä mä ymmärrän, ettei kukaan haluaisi tollasia asioita kuulla, mutta silti mulle tulee pahaa mieli, kun mut on niin usein torjuttu täysin, kun oon yrittänyt puhua noista asioista. Mulle tulisi itselleni parempi olo siitä, jos tietäisin edes jonkun tietävän miten mä haluaisin noiden asioiden menevän. Ihmiset ymmärtää mut väärin, enkä mä osaa selittää niille tarpeeksi hyvin minkä takia haluaisin kertoa noista asioista.

Varmasti se tuntuisi todella karulta ja pahalta, jos vaikka Amanda kertoisi mulle suunnitelleensa omia hautajaisiaan. Kai mussa on siis vaan jotain vikaa, kun haluan tollasista asioista puhua... Muutenkin välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi ja koko pääni räjähtää. Ei kai se ole ihme, jos mietin tuollaisiakin asioita.
 
Tämä on taas näitä päivä, kun tekisi vain mieli itkeä maailman pahuutta ja kurjaa elämääni sekä pyytää kaikilta anteeksi olemassaoloani. En tunne itseäni enää normaaliksi...

8 kommenttia:

  1. Olenkin tainnut jo mainita isästäni, joka tekee surutyötä äidin jälkeen. Hänellä on aika ajoin tarve puhua kuolemasta, on mm. rakentanut arkun itselleen. Minulle tyttärenä se on rankkaa. Ymmärrän kyllä halun ja tarpeen puhua kuolemasta, mutta minä en ole oikea henkilö siihen. Isäni loukkaantuu - aivan kuten sinäkin - kun en halua keskustella hänen kanssaan kuolemasta.

    Yksi hyvä keino asian käsittelyyn on tehdä hoitotestamentti. Siihen on olemassa oikein kaavakekin. Minunkin piti se täyttää 50 täyttäessäni, mutta vieläkin on tekemättä. Liian vaikeaa? Voisit täytttää sen ja laittaa sellaiseen talteen, että tiedät sen löytyvän jos/kun sitä tarvitaan. Ehkä sen jälkeen olisit levollisempi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä mä ymmärrän täysin sen, ettei tollasia halua kuunnella. En mäkään haluaisi, jos joku mun läheinen alkaisi sellaisista asioista puhua. Paras vaan jättää koko aihe sikseen, en mä tosta aio enää puhua kenellekään. Oli väärin multa edes ajatella, että se voisi olla ihan okei, eikä mulle ainakaan naureittaisi päin naamaa. Paperille ne asiat kuitenkin voin halutessani kirjoittaa :)

      Poista
    2. Itse asiassa halusin tässä kommentissani pohtia sitä, että kuka on paras ihminen kuuntelemaan kuolemasta puhumista. Kyllä minäkin haluan, että isäni voi purkaa tuntojaan ja olenkin järjestänyt hänelle muutaman ystävän käymään, jotta saavat rauhassa keskustella. MINÄ vaan en ole siihen oikea ihminen.

      Toivon siis, että sinäkin löydät sellaisen ihmisen, joka on kyllin vahva kuuntelemaan sinua. Sellainen, joka ei kauhistu eikä estä sinua purkamasta tuntojaan.

      Kyllä kaikesta pitäisi pystyä puhumaan!

      Poista
    3. Joo on ihan ymmärrettävää, ettet sinä halua kuunnella tuollaisia asioita etkä koe olevasi oikea henkilö siihen. En itsekään varmasti sinun tilassasi haluaisi kuulla isäni puhuvan kuolemastaan :/

      Ehkä sellainen vielä löytyy :) Kiitos kommentista!

      Poista
  2. On kai se varmaan aivan normaalia pohtia tuollalailla. Mun oli muutama vuosi sitten, kun läheisiä kuoli useampia, kysellä elossa olevilta niiden hautajaissuunnitelmat, kertoa omat ja olen ne kirjoittanut ylös tietopaikkaan. Ei ihminen toimi välttämättä kovin "järkevästi", mutta kaikki mikä auttaa eteenpäin surutyössä on hyvä. Keinot voi olla rajuja, mutta ne on ok. Minä sanoin suoraan silloin hautajaissuunnitelma-aikaan, että mun on nyt pakko työstää nämä pois päästä, että pääsen siten eteenpäin. Ihminen on niin kummallinen mielensä kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti kaikki eivät vaan ymmärrä, että joskus olisi pakko saada puhua tuollaisistakin asioista :/ Mutta en mä voi vaatia ketään kuuntelemaan tollasia juttuja, jos ihmiset eivät kerran halua. Kiva kuitenkin kuulla, etten ole ainut, joka tällaisia asioita on miettinyt!

      Poista
  3. Niinhän se vaan menee, et sitä mitä ei itse oo kokenut, on toisten vähän vaikee ymmärtää. Tai vaikka oiskin kokenut niin silti eri tavalla asioista ajatellaan. Kuolema taitaa olla meillä aikamoinen tabu.
    Olet edelleen ihan järjissään :D olen itse äidin kuoleman jälkeen melkein tilannut itselleni perunkirjoitusta varten papereita ja en tietääkseni ole kuolemassa mihinkään :) edelleen vaan, et elät kaikki tunteet vaikka miten pöhköiltä ne tuntuiskaan mutta muistat ettei kaikki välttämättä tajua meitä :) ja hei,oot selvinnyt taas yhdestä kuukaudesta!hyvä! Eteenpäin mennään vaikka mikä tulisi, vai mitä :)

    -m-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, kiva kuulla että olen :D Jotenkin se vaan tuntuu niin pahalta, kun ihmiset nauravat päin naamaa ja sanovat, etteivät halua kuulla tuollaisia asioita. Mutta en mä aio enää välittää mitä muut ajattelevat tosta ja voin ainakin itsekseni miettiä noita, jos haluan :) Eteenpäin mennään!

      Poista