22.10.2013

A smile.

Äitini kuoleman jälkeen olen hymyillyt aivan liian vähän. Usein ei ole ollut syytä hymyillä ja vaikka olisi ollut, on minulle usein tullut siitä huono omatunto. Hymyily merkitsee sitä, että olen iloinen, enkä tiedä onko minulla oikeutta siihen. Olen kuitenkin koittanut muuttaa ajattelutapaani ja olen siinä jo onnistunutkin. Tietenkään ei pidä väkisin koittaa vääntää hymyä kasvoille, jos on kurja olo ja paha mieli, mutta sitä omaa pahaa mieltäkin usein helpottaa, jos keskittyy iloisiin asioihin ja antaa itselleen luvan iloita ja hymyillä.
 
Tekohymy harvemmin pukee ketään, ei ainakaan minua. Sen huomaa jo vuosittain otetuista koulukuvista, joissa on pitänyt väkisin taikoa säkenöivä hymy kasvoilleen. Se näyttää teennäiseltä, enkä ainakaan itse ole noissa kuvienottotilanteissa muistanut ajatella iloisia asioita, jolloin hymy saattaisikin olla aito. Tai edes aidompi.
 
Tänään minulla oli pitkästä aikaa todella hyvä fiilis aamulla herätessäni ja sain päähäni koittaa hymyillä mahdollisimman monelle vastaantulevalle ihmiselle kauppareissuni aikana. Halusin nähdä miten ihmiset reagoivat, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sain niitä iloisia hymyjä myös vastaukseksi omaani. Eräskin vanhempi nainen sanoi, että minun kaunis hymyni piristi hänen aamuaan :) Miksi siis kulkea katse maassa ja suupielet alhaalla, kun on mahdollisuus tehdä jonkun toisenkin ihmisen päivästä edes hitusen parempi oman päivän lisäksi? Hyvä mieli tarttuu helposti muihin.
 
Toivottavasti kukaan ei saa tästä postauksesta sellaista kuvaa, että mielestäni elämä on aina ihanaa ja kaikki murheet ja ongelmat ratkeavat, kunhan vain muistaa hymyillä suupielet korvissa asti. Ei se noin mene, mutta joissain tilanteissa omalla asenteellaan pystyy aika pitkälti vaikuttamaan siihen, kuinka pahalta tuntuu ja kuinka maassa onkaan. Tiedän varsin hyvin sen, että jos tuntuu riittävän pahalta ja joku käskee vain hymyilemään ja ajattelemaan positiivisesti, tekisi välillä mieli käskeä tällaista henkilöä painumaan helvettiin... Mutta ainakin niitä pienempiä suruja ja murheita voisi yrittää helpottaa ajattelemalla iloisia asioita niiden surullisten sijaan :)

4 kommenttia:

  1. Olen miettinyt samaa asiaa, joskin aivan eri syistä. Oma elämäni on ollut jokseenkin hankalaa liikunnallisten rajoitteiden vuoksi, mutta silti minua pidetään iloisena ihmisenä. Joskus sitä kyllä ihmettelen. Olen toki hyvä näyttelemään, mutta ei iloisuuteni sitä ole.

    Olen perinyt isäni suvun kasvonpiirteet ja se tarkoittaa sitä, että suupielet valuvat alaspäin ja perusilmeeni on murjottava. Jos valokuvaa minusta otetaan, yritän muistaa tekohymyillä tarkoituksella. Vasta pienellä tekohymyllä minun naamani on edes tavallisen näköinen.

    Tavatessani isäni kärsin hänen (toki vanhuudestakin johtuvasta) happamasta rypistyneen rusinan näköisestä ilmeestään. Toivoisin niin kovasti, että hän edes hiukan näyttäisi iloiselta.

    Että juu. Kyllä se vaan kovasti piristää, jos toinen ihminen tavatessa olisi iloisen ja hymyilevän näköinen. Enkä myöskään tarkoita, että surut pitäisi peittää. Mutta ei iloakaan kannata peittää.

    Jokainen läheistään sureva taitaa tuntea samalla lailla kuin sinäkin - ettei olisi oikeutta iloita. Jos tarkemmin ajatellaan; mitä sinun vanhempasi enemmän toivoisivat, kuin sitä, että olisit onnellinen? Et tee heille vääryyttä - täysin päinvastoin - sinulla on oikeus olla iloinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valokuvissa se pieni tekohymyily usein onkin ihan paikallaan, mutta varsinkin noista koulukuvista yleensä paistaa se hymyn teennäisyys. Olen myös samaa mieltä tuosta, ettei suruja tai iloja pitäisi kumpiakaan liiaksi peitellä!

      Tuolla tavalla ajateltuna "saisinkin" hymyillä ja iloita, mutta ehkä minulle on myös jäänyt liian pysyvät muistikuvat siitä, miten ihmiset isäni kuoleman jälkeen arvostelivat vähän turhankin paljon käyttäytymistäni... Tietyillä ihmisillä oli valitettavasti tarve tuoda esille halveksuntansa ja osoittaa, etteivät käsittäneet miten saatoin esimerkiksi juhlia (eli siis juoda) kavereideni kanssa, vaikka isäni kuolemasta ei ollut vielä kovin pitkä aika.

      Ei pitäisi miettiä mitä muut ajattelevat, tiedän sen, mutta sanat satuttivat aika pahasti ja tuo on varmaan yksi syy sille, ettei minulla mielestäni ole oikeutta iloita. Lisäksi nämä ihmiset eivät lainkaan ymmärtäneet sitä, että join/juhlin, koska minusta tuntui pahalta ja koitin sillä tavalla turruttaa tuskaa ja ikävää sisälläni.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Mikään ei oikeesti paranna päivää niin paljon ku joltain tuntemattomalta saatu hymy! Se on parasta mitä voi saada kun kävelee vaikka suutuspäissään huonon ja rankan päivän jälkeen kaupassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä :) Valitettavasti vain ainakin täällä päin todella harvat tuollaista tekevät :/

      Poista