Stressiä ja ahdistusta.

Nyt taitaa olla korkea aika hiljentää tahtia ja olla vaan kotona tekemättä mitään, vaikkakin täällä olisi miljoona asiaa, jotka pitäisi saada hoidettua ja varmaan sadassa paikassa pitäisi käydä. Jotenkin sitä on vaan vaikeaa tajuta, etten mä voi tällä hetkellä samalla tavalla ja tahdilla tehdä asioita kuin vielä jokin aika sitten. No, onneksi ne tämän viikonlopun aivan ehdottoman pakolliset menot on hoidettu ja nyt voin keskittyä makoilemaan sohvalla ja katsomaan tv:tä samalla, kun tuo eräs käy ilmeisesti jotain vapaaottelumatsia mun sisälläni. 

Me saatiin kaikeksi onneksi eilen muutettua aika lailla kaikki tavarat, vaikka iltamyöhään se menikin. Tälle päivälle jäi sitten siivousta ja laatikoiden purkamista sekä serkkuni yo-juhlat, joissa emme tosin Antonin kanssa kovin kauaa viipyneet, sillä mun oloni huononi taas siihen malliin, että oli pakko lähteä kotiin ja ottaa rauhallisesti. Mulla oli sekä eilen että vielä tänäänkin jotenkin todella hyödytön olo. Muutossa mä en ollut apuna muuta kuin huutamalla minne mikäkin huonekalu pitäisi asettaa. Lopultahan se meni sitten niin, että olohuoneen sisustus laitettiin eilisillan aikana vielä kokonaan uusiksi, kun mä en ollutkaan lopputulokseen tyytyväinen. Siivotakaan mä en ole voinut, sillä mun ei ole annettu tehdä sitä. Antonin äiti on hoitanut sen puolen, vaikka mä koitin vastustella ja sanoa, että kyllä me Antonin kanssa saadaan se vanha asunto siivottua. Ei auttanut.

Kaiken huipuksi mulla on ollut nyt parin päivän ajan taas tavallista huonompi mieli. Ahdistaa ja stressaa. Eikä pelkästään muutto vaan ylipäänsä ihan kaikki. Mulla ei vaan ole hyvä olla juuri nyt, mutta eiköhän kaikki taas käänny parempaan suuntaan, toivottavasti ainakin. En vaan millään jaksaisi tätä pahaa mieltä ja oloa juuri nyt...

It gets better.

Ketään ei varmaan yllätä, että blogiini päädytään melko usein hakusanoilla, jotka liittyvät tavalla tai toisella itsemurhaan. Isän itsemurha, äidin itsemurha, veljen itsemurha, poikaystävän itsemurha. Kaikki ovat hakusanoja, joihin olen törmännyt näiden kuukausien aikana, kun olen blogiani kirjoittanut. Aluksi niistä tuli hetkellisesti paha mieli, mutta nykyään sitä pahaa mieltä aiheuttavat hakusanat, joista käy ilmi, että kyseinen ihminen itse miettii itsemurhan tekemistä. Itsemurhan suunnittelu, mietin itsemurhaa päivittäin, haluan kuolla, en jaksa enää elää - nuo ja monet muut saavat yhä edelleen mulle pahan mielen aikaan. Mua harmittaa ihan hirveästi, että niin monella ihmisellä on tässäkin maassa asiat siinä jamassa, että pitää miettiä oman elämänsä päättämistä. Sekin harmittaa, että mä olen sitä samaa joskus miettinyt itsekin ja erityisen pahalta tuntuu totta kai se, että tiedän henkilökohtaisesti jo kaksi ihmistä, jotka ovat tähän valitettavaan ratkaisuun päätyneet.

Tuollaisilla hakusanoilla blogiini eksyvät ihmiset tuskin täällä kovin kauaa viihtyvät, sillä enhän minä blogissani millään tavalla puhu (ainakaan enää) siitä, että haluaisin itse kuolla. Tekstini ovat koko ajan vain enemmän ja enemmän positiivisempia ja vaikka blogin aihe itsemurhaa käsitteleekin, se käsittelee sitä aivan eri näkökulmasta. Olen kuitenkin muutamaan otteeseen miettinyt, että mitä jos joku ihminen, jolla on elämässään vaikeaa, sitten jää toviksi lukemaan kirjoituksiani ja saakin niistä ehkä itselleen jotain. Oli se jokin sitten uskoa siihen, että vaikeuksista voi selvitä ja päästä elämässä eteenpäin tai ajattelemisen aihetta siitä, kuinka äärimmäisen pahalta tuntuu, kun oma läheinen on tehnyt itsemurhan. Jokin aika sitten sain sähköpostia eräältä henkilöltä, joka oli juurikin tuon tyylisillä hakusanoilla päätynyt blogiini ja jäänyt lukemaan postauksiani. Hän sanoi saaneensa blogistani uutta voimaa jaksaa ja kohdata vaikeudet. Ette voi kuvitellakaan miten hyvältä tuntui kuulla, että on aivan täysin tietämättäänkin voinut auttaa jotain toista ihmistä. Eihän se apu, mitä hänelle annoin, kovin konkreettista tietenkään ole, mutta mun päivääni kyllä piristi tieto siitä, että sain tehtyä jonkun toisen ihmisen päivästä vähän paremman.

Usko tulevaisuuteen ja ennen kaikkea siihen, että sillä on vielä jotain annettavaa ei todellakaan ole aina mikään itsestäänselvyys. Toisille se on, niin se oli mullekin vielä joskus, mutta monille se ei ole sitä. Muistan vähän turhankin hyvin ne ajat, kun jokainen päivä tuntui vähintään kuukauden mittaiselta ja ainut mitä odotin, oli illan tuleminen. Illalla sain mennä nukkumaan ja vajota edes pieneksi hetkeksi siihen tiedottomuuden tilaan, jossa mun ei tarvitse ajatella, jossa muhun ei satu, jossa saan vaan olla. Ei silläkään ollut väliä, että lähes joka ilta itkin itseni uneen ja näin todella usein painajaisia. Odotin silti, että päivä vaihtuu illaksi ja saan nukkua. Totta kai elämä pyöri koko ajan ympärilläni, päivät vaihtuivat toiseen, kesä muuttui syksyksi ja ihmiset elivät elämäänsä, mutta mä en elänyt. Ei mulla ollut voimia eikä varsinkaan haluja elää, enkä mä pitkään pitkään aikaan suostunut uskomaan, että tulevaisuudella voi olla mulle enää mitään annettavaa. Olin väärässä ja pikkuhiljaa viime kuukausien aikana munkin elämästä on alkanut löytyä niitä iloisia asioita. Enää mä en odota koko päivän ajan sitä hetkeä, kun pääsen jälleen nukkumaan. Nyt mä haluan elää enkä mä voisi enää kuvitellakaan tekeväni itselleni jotain pahaa. En, vaikka vielä alle vuosi sitten jopa rukoilin, että kuolisin ja pääsisin pois tästä maailmasta.

Uusi kysely.

Mä olen itse kertonut tässä postauksessa oman mielipiteeni siitä onko itsemurha itsekäs teko vai ei. Nyt tuolla sivupalkissa onkin kysely, jossa tiedustelen samaa asiaa teiltä. Rajasin ihan tarkoituksella vastaukset vain noihin kahteen - kyllä ja ei, vaikka tiedän, ettei tuokaan asia ole jokaiselle ihan noin mustavalkoinen. Teon itsekkyys saattaa riippua niin paljon tilanteesta ja ehkä myös siitä, kuka sen itsemurhan on tehnyt. Jokainen voi myös itse päättää tulkitseeko tuon kysymyksen siten, että vastatessaan kyllä, pitää itsemurhaa aina ja poikkeuksetta itsekkäänä tekona. Voihan sen kyllä vaihtoehdon meinaan vastata vaikkapa siinäkin tapauksessa, että pääsääntöisesti ajattelee sen olevan itsekäs teko, mutta poikkeuksiakin voi löytyä :) Joka tapauksessa kiitos etukäteen jo kaikille, jotka viitsivät vastata ja kertoa oman mielipiteensä.

Mulle iski tänään täysin yllättäen ihan hirveä muuttostressi. Tuntuu, että muuttolaatikoita (täysiä sellaisia) on joka paikka täynnä ja silti vielä suurin osa tavaroista on pakkaamatta. Mistä sitä tavaraa oikein tulee? Mua inhottaa tällainen kaaos. Kotoa pois muuttaessani mä pakkasin tavarat yhdessä illassa ja Antonin kanssa yhteen muuttaessani pakkaamiseen meni muistaakseni pari päivää. Samaten mä olen molemmilla muuttokerroilla purkanut joka ikisen laatikon vielä sinä samaisena muuttopäivänä ja laittanut tavarat pakoilleen. Mä en vain kestä sellaista ylimääräistä kaaosta, mikäli sille voi tehdä jotain. Antonia tällainen ei haittaa yhtään ja musta tulee varmaan ihan täysi hirviö, kun me perjantaina tai viimeistään lauantaina saadaan kaikki tavarat vietyä uuteen asuntoon. Mähän en tän raskauteni takia voi mitään kovin painavia juttuja kantaa tai siirrellä, joten Anton saa varmasti kyllästymiseen asti kuunnella mun kitinää siitä, kuinka tavarat ovat hujan hajan eikä mikään ole hyvin. Tai sitten mä vaan koitan hillitä itseni ja ottaa muuttamisen kanssa kerrankin vähän rennommin, heh.

Mutta mä lähden nyt jatkamaan pakkaamista, että päästään tosiaan joskus muuttamaankin. Hyvää alkuviikkoa!

Edit. Kysely poistettu, kun ei se näköjään näyttänyt toimivan. Testasin sitä myös itse ja tein uuden samanlaisen, mutta kumpaakaan eivät vastaukset tallentuneet :/

Wedding.

Jos mun pitäisi yhdellä sanalla kuvata eilisiä rakkaan isosiskoni häitä, olisi se sana varmasti kaunis. Kaikki oli niin kaunista - vihkiseremonia, juhlapaikka ja ennen kaikkea Amanda, joka näytti aivan prinsessalta. Häät olivat kaikinpuolin onnistuneet ja juuri hääparin tyyliset. Kaikki viihtyivät, ruoka oli aivan fantastisen hyvää ja kaasojen ja bestmanien järjestämät ohjelmat hauskoja. Itse vihkiseremoniastahan mä en nähnyt varmaan puoliakaan, kun itkin niin kovin. Eikä se itku siitä mihinkään laatunut, kun pääsin vihdoin onnittelemaan tuoretta avioparia ja halaamaan kumpaakin. Ihanaa, että siskoni mies on nyt virallisestikin osa perhettäni, vaikka olenkin hänet lukenut perheeni jäseneksi jo vuosien ajan :) On meilläkin ollut omat vaikeutemme ja erimielisyytemme, mutta en mä voisi kuvitellakaan parempaa miestä Amalle!

Illan aikana kuultiin monia puheita, joista yhden pidin itse asiassa minä. Vastustin ajatusta aluksi, kun Amanda sitä ehdotti muutama viikko sitten, sillä mä en ole koskaan ollut mikään esiintyjä. Pelkäsin sekoilevani sanoissa ja jännittäväni niin paljon, ettei puheestani saa mitään tolkkua, mutta enhän mä voinut kieltäytyä, kun huomasin miten tärkeää se oli siskolleni. Ihan hyvin se lopulta sujuikin ja oli ainakin vähän erilainen verrattuna niihin hauskoihin ja vitsikkäisiin puheisiin, millaisia suurin osa niistä oli. Mä ajattelinkin, että niitä varmasti saadaan kuulla bestmanien suusta ihan riittävästi ja päätin itse puhua vähän erilaisista asioista. Kannatti ja sainkin osan vieraista sekä siskoni herkistymään :) Melko pitkään mäkin jaksoin siellä juhlissa olla, vaikka mua alkoikin väsyttää aika aikaisin eikä voitu sitten Antonin kanssa olla siellä ihan loppuun asti.

Mä aloitin tämän postauksen kirjoittamisen jo aamupäivällä, mutta jouduin lopettamaan, kun mulle tuli yhtäkkiä ihan tajuttoman huono olo. Tai pikkuhiljaa kai se oli hiipinyt sieltä, kun en oikein osannut enää keskittyä ja kirjoittaminen oli hankalaa, mutta lopulta mua pyörrytti, kädet tärisi kuin paremmassakin darrassa, olo oli hyvin sekava ja haukoin henkeä. Lähdin siitä sitten kävelemään kohti meidän makuuhuonetta, mutta enhän mä sinne olisi millään ehtinyt. Päädyin lopulta takaisin sohvalle ja siinä vaiheessa maailma kieppui kyllä jo sellaista vauhtia, että olisin taatusti pyörtynyt, mikäli olisin vielä jatkanut matkaa yhtään kauemmas. Huusin Antonin paikalle ja olin kuulemma kalpea kuin lakana. Pyysin Antonia hakemaan mulle juotavaa ja meidän verenpainemittarin, jolla mitattuna mun verenpaineeni oli siinä vaiheessa jotain luokkaa 80/40. Ei siis mikään ihme, että vähän pyörrytti ja heikotti.

Anton olisi halunnut lähteä samantien viemään mua päivystykseen, mutta mä pyysin sitä vaan tuomaan mulle ensin lisää juotavaa ja jotain suolaista syötävää. En ollut kunnolla juonut koko päivänä enkä syönyt kuin pari keksiä, vaikka olin ollut hereillä jo monta tuntia. Mutustelin siinä sitten meetvurstia ja join mehua, kun mä ajattelin ihan alunperinkin, että kyseessä varmaan on jonkin sortin nestehukka tai suolatasapainon häiriö, kun meillä on kotona ollut ihan mielettömän kuuma viime päivinä. Lisäksi olin aiemmin pakannut taas tavaroita muuttolaatikoihin enkä siis muistanut lainkaan huolehtia riittävästä juomisesta. 

Pikkuhiljaa olo parani siitä ja hetken päästä verenpainekin oli jo paljon parempi. Mulla on tosin aina ollut alhainen verenpaine eikä se ole myöstään nyt raskauden aikana noussut siitä mihinkään. Noin alas se ei ole kyllä tietääkseni mennyt vielä koskaan, eikä toivottavasti enää menekään. Nyt mä en kuulemma saa enää tänään tehdä yhtään mitään muuta kuin makoilla paikallani ja syödä ja juoda :D Ainakin musta pidetään huolta ja kieltämättä toi kyllä muistutti muakin siitä, että tällaisilla helteillä pitää muistaa juoda paljon enemmän kuin tavallisesti. Ei mulla yleensä olekaan mitään ongelmia ton juomisen kanssa, mutta tänään oli sitten näköjään hieman poikkeuksellinen aamupäivä. Enkä mä niinkään itseni takia pelästynyt, mutta kun mulla on eräs toinenkin huolehdittavana ja varsinkin ton pikkuisen vuoksi täytyy kyllä pitää tarkempaa huolta jatkossa näistä syömisistä ja juomisista! Toki toi saattoi jostain muustakin johtua, mutta epäilen kyllä suuresti. Pääasia, että meni ohi.

I love you more than my own life.

Mä ajattelin näiden synkistelypostausten lomassa kirjoittaa välillä jostain iloisemmastakin asiasta ja kun te olitte eniten toivoneetkin postauksia Antoniin ja meidän parisuhteeseen liittyen, niin ajattelin kirjoittaa postauksen siitä, miten meidän rakkaustarinamme alkoi :) (Se kysely muuten oli päättänyt tänä aamuna katsoessani tyhjentää kaikki vastaukset, tiedä sitten mistä syystä, mutta poistin sen nyt sitten kokonaan... Kiitos äänistä kaikille!)

Ensi elokuussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä, kun me tavattiin Antonin kanssa ensimmäisen kerran. Peruskoulun viimeinen vuosi alkoi ja Anton oli kesän aikana muuttanut tänne toiselta paikkakunnalta ja tuli meidän kouluun. Meidän luokalle. Mä iskin silmäni heti siihen söpöön uuteen tummahiuksiseen poikaan, enkä itse asiassa ollut ainoa. Eräs mun parhaimmista ystävistäni, Riikka, iski myös. Anton otettiin tosi hyvin vastaan koko luokan keskuudessa, mutta jotenkin hän ajautui kuitenkin nopeasti osaksi meidän kaveriporukkaamme ja mulle tarjoitui lukemattomia tilaisuuksia jutella hänen kanssaan. Huomasin yhtäkkiä myös panostavani ihan älyttömästi enemmän ulkonäkööni - meikki, hiukset ja vaatteet olivat joka aamu viimeisen päälle mietityt, sillä halusin näyttää mahdollisimman kauniilta Antonin silmissä. 

Pahin paikka mulle oli ehdottomasti se, kun Riikka ehti pyytää Antonia parikseen koulussamme perinteisesti järjestettyihin itsenäisyyspäivän tanssiaisiin. Oli ensimmäinen kouluviikko enkä mä ollut vielä edes ajatellut koko tansseja. Totta kai mäkin olisin halunnut mennä sinne juuri Antonin kanssa ja sitä tulikin sitten itkettyä parhaalle ystävälleni Essille monen monta kertaa. En ollut saada silmiäni irti Antonista ja pyrin olemaan mahdollisimman paljon hänen seurassaan. Mä olen aina ollut uusien ihmisten kanssa vähän ujo eikä musta todellakaan ollut kertomaan Antonille, että olin korviani myöten ihastunut siihen. Eikä mun tarvinnutkaan - Anton tajusi sen ihan itse. Mietin jälkeenpäin, että olinko mä oikeasti niin läpinäkyvä, ehkä sitten olin, vaikka kovasti yritin olla ihan coolina, haha :D

Jo toisen kouluviikon alussa Anton pyysi mua kahville kanssaan ja se oli sitten menoa sen jälkeen. Me oltiin silloin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla kahdestaan ilman, että ympärillä oli aina vähintään kymmenkunta meidän kaveria. Me puhuttiin aivan kaikesta maan ja taivaan välillä. Musta tuntui kuin me oltaisiin reilun viikon sijasta tunnettu toisemme jo vuosia. Antonin kanssa oli niin helppoa ja vaivatonta puhua ja mun sydän suli joka ikinen kerta, kun se katsoi mua silmiin niillä jäänsinisillä silmillään ja hymyili mulle. Anton saattoi mut kotiin sieltä kahvilasta, otti mua kädestä kiinni ja lopulta antoi vielä pusun. Tajusin, että se oli aivan yhtä ihastunut muhun kuin mä olin siihen. Päästyäni kotiin mä kiirehdin kertomaan Amalle mitä oli tapahtunut ja me kiljuttiin ja hypittiin yhdessä tasajalkaa sen huoneessa :D Olin niin onnellinen.

Siitä lähtien me oltiinkin Antonin kanssa yhdessä oikeastaan aina - tavalla tai toisella. Koulussa totta kai välituntisin, koulun jälkeen joka ikinen päivä, kun vaan pystyttiin ja illat me joko juteltiin mesessä (voi niitä kultaisia aikoja :D), tekstailtiin tai puhuttiin puhelimessa. Oltiin täysin erottamattomat ja mä olin aivan onneni kukkuloilla. Anton oli mun ensimmäinen varsinainen poikaystävä, sillä mä en laske niitä aiempia muutamia lyhyitä säätöjä seurusteluksi. Kaikki oli jollain tavalla tosi uutta ja välillä mua vähän jopa pelotti mun omat vahvat tunteet, mutta pääasiassa kaikki oli vaan niin taivaallisen ihanaa :) Antonin tapaaminen on ehdottomasti paras asia, mitä mulle on ikinä tapahtunut.

Näiden vuosien aikana me ollaa koettu niin paljon. Mä olen menettänyt molemmat vanhempani ja Anton isänsä. Me ollaan vuorotellen oltu toistemme tukena, ja vaikka tossa jokin aika sitten emme tienneet onko meidän suhteella enää tulevaisuutta, me ollaan aina rakastettu toisiamme ja päästy yli kaikista esteistä. Mun on täysin mahdotonta kuvitella elämää ilman Antonia saati sitä, etten joku päivä enää rakastaisikaan häntä. Musta on ihanaa, että vielä lähes kuuden vuoden yhdessäolon jälkeenkin Anton saa yhä mun sydämen pakahtumaan onnesta ja ilosta. Mulla on vieläkin välillä vatsassa niitä ihan samoja perhosia, jotka olivat siellä jo silloin, kun me vasta tavattiin. Totta kai meidän seurustelu on muuttunut ja arki on tullut vastaan, mutta se ei ole mun mielestä lainkaan huono asia. Päinvastoin. Ja se arki voi olla mielestäni aivan yhtä ihanaa ja jopa parempaa kuin ne ensimmäiset kuukaudet, kun kaikki oli vielä aivan uutta :)

Lauantaina tulee kuukausi meidän kihlauksesta ja muutaman kuukauden päästä ollaan oltu se kuusi vuotta yhdessä. Meille on tulossa vauva ja tähän väliin voisin varmaan mainita, että tuo kyseinen Riikka, joka oli myös ihastunut Antoniin, on siis edelleen todella läheinen ihminen meille kummallekin ja myös meidän pikkuisen tuleva kummi! :) Toivottavasti tällainen vähän erilainen postaus kiinnostaa edes jotakuta, musta ainakin oli ihan kiva muistella taas noita meidän suhteen ihan alkuaikoja!