Walking through life unnoticed knowing that no one cares.

Multa kysyttiin suhtaudunko nyt äitini tekoni jälkeen eri tavalla, jos vaikka luen tai kuulen jonkun tehneen itsemurhan. Itse asiassa mä taidan suhtautua ylipäänsä kaikkiin uutisiin ihmisten kuolemasta nykyään vähän eri tavalla. Toki se ei ole koskaan tuntunut millään tavalla mukavalta vaikka lukea jostain, että ihmisiä on kuollut jossain onnettomuudessa tms. mutta isäni kuoleman jälkeen ne uutiset alkoivat koskettaa enemmän. Varsinkin, jos kyseessä oli nuoria tai lapsia, joilla olisi vielä ollut koko elämä edessä.

En mä ollut ennen isäni kuolemaa menettänyt ketään todella läheistä ihmistä enkä mä sen vuoksi tiennyt kunnolla miltä tuntuu surra jotakuta, jota todella rakasti. Nykyään tuntuu pahalta miettiä, että uutisoitaessa onnettomuuksista tai ylipäänsä kuolemista, niitä menehtyneitä ihmisiä on jäänyt kaipaamaan todennäköisesti hyvin moni ihminen. Mä olen aina ollut melko empatiakykyinen ihminen ja varmaan osittain siitä johtuen alan taatusti itkeä, jos jään vähänkin pidemmäksi aikaa tollasia uutisia miettimään. Otan ne asiat vähän turhan henkilökohtaisesti ja raskaasti... 

Loppuvuodesta sain tietää, että eräs tuttuni oli tehnyt itsemurhan. Emme olleet läheisiä, mutta meillä oli monia yhteisiä kavereita, joten olimme pakostakin viettäneet jonkin verran aikaa samassa porukassa. Kyllä se pysäytti ja ennen kaikkea toi mieleen kaikki omat muistoni äitini kuolemaan liittyen. Itkin, mutten niinkään siksi, että olisin tuntenut surua menetettyäni kyseisen ihmisen, sillä kuten sanoin, me emme olleet läheisiä. Itkin, koska musta tuntui pahalta ajatella, että kyseisen ihmisen perhe ja muut läheiset ovat taatusti surun murtamia ja melko varmasti aika ymmällään siitä, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi niin tapahtui. Lisäksi tuli totta kai paha mieli, kun muistelin äitiäni ja hänen tekoaan, mutta toisaalta sen asian takia mulla on paha mieli joka päivä.

Saattaa toki olla, että ajattelu- ja reagointitapani tuollaisiin surullisiin uutisiin on muuttunut vain väliaikaisesti, kun omista menetyksistä on vielä niin vähän aikaa. Ehkä joskus vuosien päästä suhtaudun niihin taas kuten ennen, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä muutos onkin pysyvä.

If today was your last day.

Mä haluaisin muistaa arvostaa jokaista päivää, jonka saan viettää täällä. Varsinkin isäni äkillinen kuolema sai mut havahtumaan siihen todellisuuteen, etten mäkään ole tässä maailmassa enää jonain päivänä, eikä kukaan voi etukäteen tietää milloin se päivä koittaa. Liian harva muistaa olla kiitollisia niistä asioista, jotka elämässä on hyvin ja arvostaa sitä, että todella vielä saa elää, nähdä ja kokea asioita. Musta tuntuu itse asiassa hassulta, että samaan aikaan olen kiitollinen tästä elämästä, vaikka viime vuosien aikana olen kokenut kaksi erittäin suurta menetystä, jotka ovat molemmat horjuttaneet uskoani elämään ja ennen kaikkea siihen, että voisin koskaan elää onnellista elämää.

Valitettavasti mä en aina kuitenkaan muista, osaa, jaksa tai halua arvostaa niitä asioita, joita mun pitäisi. Olen monet kerrat toivonut kuolevani, sanonut ettei millään ole enää mitään väliä eikä mua enää kiinnosta mitä mulle tapahtuu vai tapahtuuko yhtään mitään. Vaikka tuollaisia päiviä ja hetkiä tulee yhä aina välillä, suurimman osan ajasta pystyn kuitenkin ajattelemaan elämästä positiivisesti. Kyllä tämä kaikki on elämisen arvoista, vaikka vähän väliä tuleekin itkettyä silmät päästä ja toivottua, ettei koskaan enää tarvitsisi nousta sängystä ylös uuteen päivään. Vaikka munkin elämä on tällä hetkellä aika pitkälti surua ja tuskaa, haluan mä kuitenkin nähdä mitä elämä tuo tullessaan. Ei tä voi olla lopullisesti tällaista, ei vaan voi.

Tiedän myös ihmisiä, jotka miettivät aivan liikaa sitä, että mitä tahansa voi tapahtua koska vaan. Ei sekään ole hyvä, ettei pysty tekemään haluamiaan asioita, koska pelkää, että siitä saattaa seurata jotain pahaa. Se rajoittaa elämää ja mulla on itselläkin valitettavasti omakohtaista kokemusta tuollaisesta. Esimerkiksi se, kun kerroin vähän aikaa sitten, etten ollut uskaltaa enää rakastaa tai päästää ketään ihmistä lähelleni, sillä pelkäsin heille tapahtuvan jotain. En niinkään ole pelännyt itseni puolesta, mutta muiden puolesta kyllä. Toi on toki pientä verrattuna siihen millaista joillain toisilla ihmisillä on.

Pikkuhiljaa, kun munkin suruni alkaa väistyä ja elämään tulee enemmän tilaa kaikille muille asioille, mäkin pystyn taas elämään kunnolla ja täysillä. En vielä, mutta jonain päivänä kyllä :)

Täydellinen parisuhde?

Koko meidän viisi ja puoli vuotta kestäneen suhteen aikana mulle ja poikaystävälleni on sanottu, että meidän suhde on niin täydellinen eikä meillä koskaan ole mitään ongelmia. Muutamia päiviä sitten sain myös kommentin, jossa mainittiin, että suhteemme vaikuttaa ihan täydelliseltä. No onko se sitten todella sitä, kun kerran niin monet ulkopuoliset ihmiset ovat näin ajatelleet? Valitettavasti ei.

Ensinnäkin mä olen sitä mieltä, ettei mikään parisuhde voi olla täydellinen, sillä kukaan ihminen ei ole täydellinen. Totta kai jotkut parit riitelevät enemmän kuin toiset, mutta mä en usko, että mikään monta vuotta kestänyt suhde olisi sellainen, ettei ikinä olisi ollut mitään riitoja tai pieniäkään kinoja. Totta kai riita ja kinakin ovat molemmat suhteellisia käsitteitä - toisille riita on vasta se, kun huudetaan toiselle täyttä huutoa ja haukutaan kusipääksi. Toisille se on jo sitä, jos parilla on pieniä erimielisyyksiä. Me ollaan Antonin kanssa siitä onnellisessa asemassa, ettei meillä liiemmin ole mitään isompia riitoja ollut. Nimenomaan liiemmin.

Pieniä kinoja ja ongelmia oli varsinkin alussa, kun toista ei vielä tuntenut niin hyvin. Mä olin melko mustasukkainen meidän suhteen ensimmäisen vuoden ajan lähinnä varmaan sen takia, että olin aika epävarma itsestäni. Ei mun mustasukkaisuuteni mitään ongelmia pahemmin aiheuttanut, ja sekin onneksi väheni nopeasti ja meni ohi lopulta kokonaan, kun mä tajusin, ettei mustasukkaisuuteen ole mitään syytä. Vaikka alussa ei tiennytkään toisen ajatuksenjuoksusta juurikaan mitään ja tuli helpommin tehtyä tai sanottua asioita, joista toinen ei pitänyt tai jotka saattoivat jopa loukata tai satuttaa toista, nykyään tuollaisia tilanteita tulee hyvin harvoin eteen. Viidessä vuodessa oppii tuntemaan toisen jo aika hyvin, eikä meillä kummallakaan ole ollut tapana toistella samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. 

Mä olen myös huomannut ystävieni parisuhdekuvioita seuraillessa ja riitojen aikaisia/jälkeisiä itkuja ja valituksia kuunnellessa, että me ollaan Antonin kanssa ilmeisesti jollain tavalla erikoinen pari. Me nimittäin puhumme asioista toistemme kanssa. Totta kai parisuhteessa olevista ongelmista voi puhua myös ystäville, neuvoa saa pyytää ja onhan se hyvä välillä saada myös muiden mielipiteitä/näkökantoja asioihin, mutta kyllä pääsääntöisesti ne ongelmat tulee selvittää sen oman kumppanin kanssa. Eräskin tuttavani elää suhteessa, jossa hän ei uskalla vieläkään yli puolen vuoden seurustelun jälkeen sanoa poikaystävälleen, jos joku asia harmittaa. Hän itkee meille muille sitä, kuinka paljon poikaystävä taas satutti ja loukkasi häntä, kuinka paljon häntä ahdistaa joka päivä, mutta kuinka paljon hän myös rakastaa miestään. Hyvähän se on, että voi jollekin puhua, mutta mun on ihan mahdoton käsittää miten joku pystyy elämään suhteessa, jossa ei pysty puhumaan minkäänlaisista asioista ilman, että siitä aiheutuu samantien maailmaa suurempi riita. Mä en ole koskaan ollut tollaisessa tilanteessa, ehkä juuri sen vuoksi mä en pysty ymmärtämään.

Voi olla, että ihmiset eivät kunnolla "ymmärrä" mun ja Antonin suhdetta, koska meistä kumpikaan ei pahemmin puhu ongelmista muille ulkopuolisille ihmisille. Isommat jutut saattavat olla eri asia, mutta pääsääntöisesti nekin tulee selvitettyä ihan kahden kesken ilman, että kumpikaan on maininnut ystävilleen asiasta. Mun mielestä on hyvä näin, enkä mä ainakaan koe jääneeni paitsi mistään, kun en ole jatkuvasti jakamassa mun ja Antonin mahdollisia ongelmia kaikelle kansalle. Olen myös monta kertaa jälkeenpäin miettinyt oliko virhe kirjoittaa täällä blogissa niistä ongelmista, joita meillä oli viime joulukuussa, mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi.

En oikeastaan edes tiedä minkä takia halusin tällaisen postauksen kirjoittaa. Ehkä lähinnä halusin koota itselleni vähän näitä ajatuksia ylös ja koska muutamat ystäväni tietävät blogistani, auttaa tämä postaus ehkä heitäkin ymmärtämään tätä asiaa paremmin :) On myös mukavaa vaihtelua kirjoittaa välillä vähän erilaisista asioista!

Koska kaikki loppuu?

Useita tunteja terapiassa, vielä useampia tunteja kotona yksin itkiessä ja muille ihmisille avautuessa. Milloin tämä riittää? Alan olla niin väsynyt tähän pahaan oloon, milloin se oikein loppuu? Olenhan mä onneksi pystynyt jatkamaan normaalia elämää eikä suru enää rajoita elämääni samalla tavalla kuin vielä syksyllä, mutta ne jokapäiväiset itkukohtaukset, jotka eivät todellakaan katso aikaa tai paikkaa, alkavat pikkuhiljaa tympiä. Miksen mä voi jo päästä yli kaikesta...

Ensimmäinen vuosi on vaikein, tiedän kyllä ja mulle on nytkin viime aikoina sitä sanottu varmaan sata kertaa. En tiedä johtuuko kaikki siitä, että olen joutunut suremaan viimeiset kaksi vuotta ja se on oikeasti pitkä aika ottaen huomioon sen kuinka paljon voimia jatkuva suru vie. En missään vaiheessa päässyt kunnolla yli isäni kuolemasta ennen kuin jouduin jo suremaan äitiäni. Pelottaa, etten sopeudu tai totu tähän ikinä, vaikka mä olen niin monta kertaa vannonut ja sanonut, että kaikkeen tottuu, kaikesta pääsee yli eikä ole mitään sellaista asiaa, mistä ihminen ei selviä, jos vaan riittävästi tahtoo ja tekee töitä sen eteen.

Tänään on kaiken kaikkiaan ollut huono päivä, mikään ei ole sujunut eikä onnistunut. Ärsyttää, että kaiken muun "hyvän" lisäksi en saa itseäni edes lopettamaan itkemistä. Pitäisi varmaan koittaa olla ajattelematta niin paljon niitä ikäviä asioita. Ei sille mitään mahda, jos ne asiat tulevat mieleen ja toisinaan niitä onkin ihan hyvä miettiä, mutta ei sitäkään tarvitsisi jatkuvasti tehdä. Toivottavasti loppupäivä sujuisi paremmin, on mulla sentään vielä huominen aikaa surra kotona, kun koulu jatkuu vasta tiistaina. En mä tällaisen olotilan kanssa meinaan kouluun pystyisi menemään, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä en pystyisi enkä jaksaisi keskittyä yhtään mihinkään. Toivon mukaan teillä on ollut vähän parempi viikonloppu :)

Sorrow.

Olisi voinut ajatella, että suruni olisi suunnilleen samanlaista äitini itsemurhan jälkeen kuin mitä se oli isäni kuoleman jälkeen, mutta ei se ollut. Isän kuoltua yksinäisyys oli pahin asia maailmassa, mä en kestänyt olla yksin. Alussa mulla ei oikein ollut edes mahdollisuutta siihen, kun asuin vielä kotona äitini ja veljeni kanssa, mutta muutin jokin aika isäni kuoleman jälkeen omaan kotiini. Silloin vasta sain kunnolla surra ja aluksi se olikin pelkkää suremista ja siinä sivussa kirjoituksiin lukemista. Aika pian se kuitenkin muuttui enkä mä olisi halunnut olla enää hetkeäkään yksin. Mun ystävänikin varmasti muistavat sen, että tarrauduin kuin takiainen heihin kiinni. Olin koko ajan jonkun kanssa, mua ahdisti joutua viettämään aikaa yksin. Halusin koko ajan jotain tekemistä ja ennen kaikkea seuraa. En kestänyt yksinäisyyttä, sillä silloin mieleni valtasi väkisinkin isäni kuolema. En osannut käsitellä niitä tunteita lainkaan, ikävä oli ihan liian kova. Juhliminen oli paras asia maailmassa ja tyhmänä ihmisenä kuvittelin sen oikeasti helpottavan oloani. Päinvastoin, sehän vain pahensi sitä, mutta en mä tajunnut lopettaa. Itse asiassa mä lopetin sen kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun mun äitini kuoli.

Äitini kuoleman jälkeen olen käyttäytynyt aivan eri tavalla. Aikaisemmin yksinäisyys oli hirveää, nyt mun oli aluksi ihan mahdoton nähdä yhtään ketään. Pelkäsin olla ihmisten seurassa enkä halunnut näyttää kenellekään kuinka pahalta musta tuntui. Mua inhotti saada parhaimmat ystäväni itkemään. Siten nimittäin kävi alussa joka kerta, kun he näkivät mut. Suru ja tuska kuulemma näkyi musta niin selvästi, mä olin kuin haamu entiseen verrattuna ja ystävistäni tuntui totta kai pahalta nähdä mut sellaisena. Olin mahdollisimman paljon yksin omissa oloissani kotona. Antonia mä toki näin, koska me asuttiin yhdessä jo silloin, mutta mun äidin kuolema oli todella raskas isku myös meidän parisuhteelle. 

Vähän äidin kuoleman jälkeen mä aloin pelätä menettäväni Antonin. Pelkäsin sitä niin paljon, että luulin välillä menettäväni järkeni sen pelon kanssa. Pelkäsin rakastaa, sillä en halunnut sydämeni taas särkyvän. Multa oltiin viety jo molemmat vanhemmat, joita mä rakastin yli kaiken. En mä uskonut hetkeäkään, ettei joku kohta veisi myös mun rakasta poikaystävääni pois multa. Mä koitin etääntyä ja harkitsin jopa eroa, ihan vain sen vuoksi, että mä pelkäsin niin hirveästi. Muistan vieläkin sen kuinka itkin Antonille, etten enää uskalla rakastaa sitä. Että kohta sillekin tapahtuu jotain pahaa vaan sen takia, että se on mun kanssa ja mä rakastan sitä. Vainoharhaisuuttahan toi oli, mutta se oli mulle todellista silloin. Onneksi Anton sai vakuutettua mut ja me jatkettiin yhdessä. Nykyään musta tuntuu niin pahalta miettiä, että oon joskus oikeesti harkinnut eroavani Antonista. Miten oon voinut miettiä sellaista? Mähän rakastan sitä ihmistä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. 

Syksyn tullessa myös mun käyttäytyminen muuttui ja aloin taas nähdä ystäviäni. Ei musta missään vaiheessa tullut samanlaista juhlijaa kuin mitä olin isäni kuoleman jälkeen, mutta vietin muuten aikaa kaverieni kanssa. Se on lisääntynyt tässä ajan kuluessa koko ajan, mutta mä viihdyn edelleen ihan hyvin yksin. Mä myös tunnen tarvitsevani sitä omaa aikaa enemmän kuin joskus ennen ja onneksi mä sitä myös saan aina halutessani :)