I will always love you.

Huomenna on äidin syntymäpäivä enkä vieläkään käsitä sitä, etten tänä vuonna voi soittaa hänelle. En voi enää koskaan tehdä niin tai kuulla äitini ääntä. Äiti ei vastaa enää puhelimeensa enkä mä koskaan enää näe sanaa "Äiti" puhelimeni näytöllä, kun se alkaa soida. Ensimmäinen vuosi on varmasti vaikea myös sen vuoksi, että sen ensimmäisen vuoden aikana joutuu elämään ensimmäistä kertaa kaikki merkki- ja juhlapäivät ilman sitä menetettyä läheistä. Joulu, äitienpäivä, äidin syntymäpäivä, mun oma syntymäpäiväni. Joulusta mä olen jo selvinnyt, huomenna on äidin syntymäpäivä ja toukokuussa koittaa äitienpäivä. Mun oma ensimmäinen syntymäpäivä äitini kuoleman jälkeenhän meni jo, mutta mä en muista kyseisestä päivästä viime kesäkuussa yhtään mitään. Täytin 20 vuotta tajuamatta sitä itse lainkaan.

Äitini siskolla oli eilen syntymäpäivä ja tänään olimme syömässä hänen luonaan koko suvun voimin. Perinne siitä, että äitini ja tätini syntymäpäiviä juhlistetaan yhtä aikaa samana päivänä, on ollut olemassa niin kauan kuin muistan. Hetken aikaa ajattelin, ettei se enää jatkuisi, mutta kyllä se jatkui. Tätini oli sijoittanut valokuvan äidistäni pöydälle ja sytyttänyt kynttilän palamaan kuvan viereen. Mielestäni ele oli hyvin kaunis ja musta tuntui, että äiti oli sillä tavalla läsnä meidän kanssamme. 

Tunnelma juhlissa oli melko hyvä lähes koko sen ajan, mitä Antonin kanssa siellä olimme. Jossain vaiheessa joku otti puheeksi sen, miltä musta oli tuntunut koko tilaisuuden ajan - että joku puuttui. Vaikka äidin kuva olikin pöydällä läheisyydessämme ja se loi tunteen siitä, että hän olisi ollut läsnä, ei äiti kuitenkaan ollut paikalla. Hänen olisi pitänyt olla ja jokin ei tuntunut sen vuoksi oikealta. Äiti puuttui, hän ei ollut fyysisesti läsnä eikä tule koskaan enää olemaankaan. Mutta aivan kuten enoni tähän totesi, äitini ei olisi halunnut meidän olevan surullisia. 

Täytyy myös sanoa, että mä olen tällä hetkellä todella ylpeä itsestäni. Mä en nimittäin itkenyt kertaakaan niiden tuntien aikana, jotka tätini luona olin. En, vaikka vilkaisin äitini valokuvaa lukuisia kertoja. En, vaikka sukulaiseni kertoivat erilaisia tarinoita tädistäni ja äidistäni. En, vaikka mulla olisi ollut miljoona syytä alkaa itkeä ja olla surullinen. Kaikki ei tuntunut oikealta, joku puuttui paikalta ja musta tuntui välillä todella omituiselta olla kyseisessä tilaisuudessa nyt, kun äitiäni ei enää ole, mutta mä en ollut surullinen. Olihan se haikeaa, mutta en mä joutunut kertaakaan poistumaan paikalta, koska mua itketti tai edes pidättelemään itkua. 

Eihän siinä mitään pahaa tai väärää olisi ollut, vaikka olisin ollut surullinen ja itkenyt, mutta mä olen iloinen siitä, ettei niin käynyt. Tätä postausta kirjoittaessani mä sen sijaan olen taas itkenyt, mikä sekin on ihan okei. On ennen kaikkea helpottavaa kaikkien näiden kuukausien jälkeen tajuta, ettei suru ota musta enää valtaa ihan jokaisessa tilanteessa. Ei edes sellaisissa, joissa olisi enemmän kuin ymmärrettävää, jos niin kävisi.

Mother, the pain ain't hurting me, but the love that I feel.

Yksi blogini kaikkein luetuimmista postauksesta käsittelee sitä syyllisyytä, jota olen tuntenut äitini itsemurhan jälkeen. Kyseisessä postauksessa mietin pääsenkö ikinä eroon siitä hirvestä syyllisyyden tunteesta ja onnekseni voin nyt muutama kuukausi postauksen kirjoittamisen jälkeen todeta, että syyllisyys on helpottanut todella paljon. Ei se ole kokonaan poistunut enkä tiedä tuleeko se koskaan poistumaankaan aivan täysin, mutta muistan vieläkin sen ahdistavan tunteen sisälläni - miksen mä osannut tehdä mitään? On mun syy, että äiti on nyt kuollut.

Mun käsittääkseni ihmiset yrittävät aika usein löytää syyllisen tai jonkun selittävän tekijän traumaattisille tapahtumille, niin ainakin mä olen tehnyt. Jotenkin se vain olisi helpompi ymmärtää ja käsitellä koko asiaa, mikäli tietäisi mistä se on johtunut ja kenen vika se on. Joskus aiemmin mainitsinkin ohimennen, että epätietoisena siitä miten ja mitä mun kuuluisi tuntea ja ajatella, syytin äitini kuolemasta oikeastaan aivan kaikkia. Se oli vain ohimenevä hetki ja todella nopeasti tajusin, etten voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Ajattelin todella pitkään, että vain minä olen vastuussa siitä, että äitini lähti pois ja jätti meidät kaikki tänne ihan yksin. Mä olin niin paha ihminen sekä huono tytär. Mua ei kiinnostanut tarpeeksi, olin sokea ja kuuro, kun en huomannut miten äitini kärsi.

Tällä hetkellä toi tuntuu todella älyttömältä ja epätodelliselta. Miten mä voisin mitenkään olla vastuussa siitä, jos joku toinen haluaa päättää elämänsä? Mä olen vastuussa omista teoistani, en kenenkään toisen. Totta kai mä pystyn omilla teoillani tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan myös joidenkin toisten ihmisten elämään, mutten ikinä niin syvästi, että joku päätyisi tappamaan itsensä mun takiani. Tai siis ehkä siinä tapauksessa, että mä jollain ihmeen tavalla saisin tehtyä jonkun ihmisen elämästä helvetin ja pilaisin kyseisen ihmisen elämän täysin, mutta enhän mä ole tehnyt mitään sellaista. En usko, että olisin kovinkaan paljon voinut tehdä asioita eri tavalla. Äitini olisi luultavasti joka tapauksessa päätynyt kyseiseen ratkaisuun, olisin mä toiminut sitten millä tavalla tahansa. 

Olen monta kertaa ollut äidilleni vihainen siitä, että hän teki itsemurhan ja lähti pois luotani. Olen syyttänyt häntä ja miettinyt mikä oikeus äidillä oli jättää lapsensa. Mä en kuitenkaan enää jotenkin osaa olla vihainen äidille enkä edes syyttää häntä siitä, mitä hän teki. Mun on turha syyttää itseäni tai ketään muuta läheistäni, sillä jos mun jostakusta pitäisi etsiä syyllistä, olisi se ihminen äitini. Hän teki sen päätöksen, ei kukaan muu. Mutta miten mä voisin syyttää ihmistä, jolla oli niin paha olla, ettei hän enää pystynyt jatkamaan elämäänsä? Mä rakastin mun äitiä ja tulen aina rakastamaan, en mä pysty olemaan vihainen tai syyttämään häntä. En enää. Rakkaus satuttaa ja sehän se tässä melkein onkin pahinta - muhun sattuu, koska mä rakastan mun äitiäni niin paljon. 

Ei kukaan, joka ei ole kokenut mitään vastaavaa, voi mitenkään ymmärtää kuinka pahalta tuntuu herätä joka ikinen aamu tietäen, että oma äiti teki itsemurhan eikä palaa enää koskaan.

Sick and tired.

Varasin sitten kuitenkin uuden ajan terapiaan, vaikka viime viikolla vähän toista puhuinkin. En mä sinne haluaisi mennä tai oikeastaan mä toivoisin, että olisin jo päässyt niin hyvin näiden kaikkien vaikeiden asioiden yli, ettei mun tarvitsisi enää käydä terapiassa. Joku sanoi mulle tossa vähän aikaa sitten, että saattaa mennä vuosia ennen kuin mä oikeasti olen siinä pisteessä, ettei terapiasta ole enää hyötyä mulle. Vuosia? En mä halua uskoa siihen, että vielä parinkin vuoden päästä mun elämä on niin hajalla, että tarvitsen ammattiauttajan apua selvitäkseni. Pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka eihän mun tietenkään mikään pakko terapiassa ole käydä, jos en itse halua. Lisäksi on totta kai aivan eri asia käydä siellä, koska siitä sattuu vielä olemaan jotain hyötyä kuin käydä siellä sen takia, ettei oikeasti pärjää ilman terapiaa. Ehkäpä tämä kyseinen ihminen tarkoitti nimenomaan sitä, että jonkinlaista hyötyä siitä saattaa olla ties kuinka kauan.

Meillä on täällä kotona tilanne Antonin kanssa nyt onneksi jo rauhoittunut aika paljon ja mä ainakin uskon, että kaikki kääntyy vielä hyväksi :) Niin meidän parisuhteen osalta kuin myös meidän molempien surun kannalta. Mä olen monesti ollut jopa vähän kateellinen Antonille siitä, kuinka hyvin ja järkevästi se osaa suhtautua isänsä kuolemaan. Se on jotenkin niin erilainen kuin mitä mä olin ja olen edelleen, ja ennen kaikkea se on hyväksynyt sen mitä on tapahtunut ja pyrkii pääsemään elämässään eteenpäin surusta huolimatta. 

Mä olen taas kerran myös kipeenä ja totta kai juuri sellaisena hetkenä, kun olisi miljoona eri asiaa tehtävänä ja pitkiä koulupäiviä. Ei mulla onneksi mitään flunssaa vakavampaa tautia ole, mutta olisi kieltämättä saanut tämäkin pöpö kiertää mut kaukaa. Toivottavasti te olette pysyneet terveenä! :)

A thousand miles between us.

Multa kysyttiin mikä olisi mun paras neuvoni ihmiselle, joka on juuri menettänyt läheisen ihmisen. Tosiaan mulla on tosta aiheesta omakohtaista kokemusta vähän turhankin paljon ja aloin siinä sitten miettiä, mikä olisi se oikeasti kaikkein paras ja tärkein asia. Mä en pystynyt sanomaan vaan yhtä, koska mun mielestä puhuminen ja se, että antaa itselleen luvan olla surullinen, ovat molemmat yhtä tärkeitä. Totta kai on paljon muitakin asioita, jotka pitää muistaa ja se on ihan yksilökohtaista mikä toimii parhaiten kenellekin, mutta tämä on mun mielipide :)

Puhu, puhu, puhu ja puhu. Toi ei tietenkään päde sellaisiin ihmisiin, jotka haluavat käsitellä kaiken surunsa täysin yksin, mutta suurin osa ihmisistä tarvitsee ja haluaa ison menetyksen koettuaan keskustella siitä jonkun kanssa. Kerro miltä susta tuntuu, mitä ajatuksia päässäsi liikkuu ja kuinka paha olo sulla on. Jos sun vähänkin tekee mieli avautua ja puhua jollekin, tee niin. Vaikka puhuisit kuukauden ajan yhdestä ja samasta asiasta ja se ihminen, jolle puhut, olisi jo kuullut sen asian tuhat ja yksi kertaa, sano se silti. Läheiset ihmiset jotka todella välittävät ymmärtävät kyllä sen, että haluat puhua heille ja he taatusti kuuntelevat. Asioiden ääneen sanominen on ollut ainakin mulle niin paljon tehokkaampi tapa käsitellä surua kuin niiden pohtiminen pelkästään omassa mielessä. Totta kai sitäkin tulee tehtyä, mutta ei se ole sama asia. Jos tuntuu siltä, että siitä puhumisesta saattaisi olla vähänkään apua tai hyötyä, kannattaa puhua ja tosiaan ihan niin paljon kuin vaan itsestä tuntuu hyvältä.

Toinen yhtä tärkeä asia on se, että anna itsellesi lupa olla surullinen äläkä yritä peittää sitä. Mulla on sekä isäni että äitini kuoleman jälkeen ollut vaiheita, joissa mua ei ole kiinnostanut tippaakaan missä mä olen, kun se paha olo iskee. Jos mä satun olemaan kaupassa maitohyllyllä ja mulle tulee yhtäkkiä älyttömän paha mieli, mä oon purskahtanut itkuun ja antanut sen pahan olon tulla. Toki sitä toivoo, ettei noin kävisi ja monet ihmiset kyllä pystyvät pitämään sen itkun ja pahan olon aisoissa, kunnes pääsevät kotiin/pois julkiselta paikalta, mutta mä en ole siihen aina kyennyt. Eikä siinä ole mun mielestä mitään pahaa, ja jos joku näkee ja ihmettelee, antaa ihmetellä. Ylipäänsä se, ettei koita sysätä syrjään sitä pahaa mieltä ja pakene sitä todellisuutta, että joku on kuollut, on jo iso asia. Jossain vaiheessa se suru on kuitenkin käsiteltävä ja kokemuksesta voin sanoa, ettei se ole yhtään sen helpompaa sitten myöhemminkään.

Sitten päästään siihen, että mähän olen itse melko huono esimerkki noista molemmista. Kirjoitin, että pitää puhua aina kun siltä tuntuu ja läheiset ymmärtävät kyllä, mutta monesti oon itse miettinyt, ettei kukaan halua mua kuunnella. Se on kuitenkin vaan mun päänsisäinen asia, ja kun asiaa ajattelee vähänkin ulkopuolisen henkilön näkökulmasta, mäkin ymmärrän kuinka älytöntä toi on. Totta kai joukkoon mahtuu niitäkin ihmisiä, jotka eivät jaksa tai halua kuunnella ja osoittavat sen hyvinkin selkeästi, mutta sellaiselle ihmiselle ei sitten edes kannata puhua. Eikä se puhuminen aina ole helppoa, senkin tiedän varsin hyvin. Oon itse monesti sanonut, että helppohan se on muiden huudella, että puhu siitä surusta, olo helpottuu, mutta ei se todellisuudessa ole ihan noin yksinkertaista. Nyt mä sitten itse kehotan muita tekemään niin, mutta toisaalta mä kyllä hyvin ymmärrän, mikäli joku ei siihen pysty. Ei se ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Isäni kuoleman jälkeen myös pitkitin sitä surutyön tekemistä enkä todellakaan aluksi antanut itselleni lupaa olla surullinen tai jäädä vaan kotiin sängynpohjalle, jos tuntui siltä, ettei mulla ole voimia lähteä kouluun. Mä menin sinne kouluun vaikka väkisin ja koitin kieltää sen, että olin menettänyt isäni. Virheistä oppii ja nyt äitini kuoleman jälkeen mä olen ollut ton asian suhteen paljon fiksumpi. Tosin siihen saattaa vaikuttaa myös se, että äitini menetys oli mulle niin paljon isompi asia, etten mä olisi edes pystynyt jatkamaan elämääni täysin normaalisti, vaikka olisin halunnut.

Tällasia ajatuksia toi sähköpostilla saatu kysymys mussa siis herätti. Ja kuten mainitsin, toki on paljon muitakin tärkeitä asioita, mutta nämä mä halusin nyt nostaa esille :)

Up and down.

Mä en ole käynyt terapiassa, vaikka mun pitäisi siellä käydä. Hetkittäinen hyvä olo ei tarkoita sitä, että olen käsitellyt äitini kuoleman jo kokonaan tai edes sitä, etten enää tarvitsisi asian käsittelyn kanssa ulkopuolisen ammattilaisen apua, tiedän kyllä. Mä en oikeastaan osaa edes sanoa minkä takia en ole halunnut siellä käydä... Peruin varaamani ajat enkä mä tiedä haluanko enää varata niitä lisää. Tällä hetkellä mulla ei ole voimia työstää äitini kuolemaan liittyviä asioita, ne ovat ja pysyvät siinä tilassa, missä ne nyt ovat. Mulla on niin paljon muutakin mietittävää, että mulla halkeaisi pää, jos mä yhtään enempää alkaisin rasittaa itseäni. Totta kai äidin kuolema pyörii mielessä, mutta antaa pyöriä. En mä sitä pysty estämään, mutta ei mun ole mikään pakko sen enempää miettiä kyseistä asiaa. Terapiassa mä joutuisin ajattelemaan sitä, enkä mä tällä hetkellä pysty enkä halua niin tehdä.

Jos en olisi herännyt tänä aamuna ja nähnyt, että yön aikana on satanut mukavan verran lunta, olisin voinut tässä kohtaa todeta, että ainakin nämä keväiset säät ovat piristäneet mua. Kyllä ne ehtivätkin piristää jo sen aikaa, mitä sitä auringonpaistetta ja lämpöä kesti :) Oli ihanaa pukea paksun talvitakin sijaan päälle nahkatakki, laittaa jalkoihin saappaiden sijasta tennarit ja päähän aurinkolasit. Eiköhän se kevätkin sieltä vielä takaisin tule, ja musta tuntui monta kertaa, ettei elämä näytä enää yhtään niin synkältä, kun aurinko todella paistaa ja päästiin edes hetkeksi eroon siitä synkästä talvesta. Kevään tuleminen on mulle jälleen yksi konkreettinen esimerkki siitä, että elämä tosiaan jatkuu ja aika kuluu koko ajan, vaikka musta ei aina siltä tunnukaan.

Sen lisäksi, että muutenkin on vaikeeta ja itkettää jatkuvasti, aiheuttaa tä raskauskin vielä lisää ihania mielialanvaihteluita ja itkukohtauksia. Eilenkin itkin hysteerisesti esimerkiksi sen takia, etten meinannut löytää korvakorujen toista paria. Toihan todella on maailmaa vakavampi ongelma :D Onneksi Anton tuli sitten auttamaan mua ja se toinen koru löytyi lopulta, niin mäkin pystyin taas rauhoittumaan. 

Tänään mä ajattelin pysyä koko päivän kotona. Ei huvita mennä tonne lumen ja loskan sekaan, kun ei ole mikään pakko, ja mulla on taas ties miten monta koulujuttua tekemättä ja tentteihinkin pitäisi koittaa lukea. Huomenna olisi tarkoitus nähdä muutamaa kaveria, joita ei ole tullut nähtyä pitkiin aikoihin :) Hauskaa viikonloppua teille!