Thank you.

Päätös alkaa kirjoittaa blogia äitini itsemurhasta viime syksynä oli ehdottomasti yksi iso tekijä siinä, että voin tällä hetkellä näinkin hyvin. Hetkittäin mua on saattanut kaduttaa, että olen jakanut tällaisia asioita netissä ja kuka tahansa voi näitä mun juttuja lukea, mutta kirjoitan myös melkolailla anonyymisti koko blogia. Syksyllä mä en edes harkinnut, että lisäilisin tänne kuvia itsestäni tai etunimeä tarkemmin kertoisin itsestäni blogissa. Enkä mä itse asiassa vieläkään näe mitään syytä sille, että mun pitäisi jollain tavalla tuoda enemmän ilmi sitä kuka mä olen, minkä näköinen olen, missä asun tai mitä opiskelen. Blogin alkuperäinen idea oli käsitellä nimenomaan äitini itsemurhaa, mutta kuten arvelinkin, aihe vähän siitä laajeni ja olen kirjoittanut täällä lukuisista muistakin asioista. Pääasiassa blogi kuitenkin keskittyy edelleen kokemiini menetyksiin ja siihen, miten ne heijastuvat elämässäni.

Blogi on mulle ennen kaikkea paikka, jossa saan avautua ja kirjoittaa juuri niistä asioista, joista itse haluan tuntematta pelkoa siitä, että joku ei halua mun juttuja kuunnella. En mä usko, ettei mun ystäviä olisi kiinnostanut tai kiinnostaisi mua kuunnella, mutta silti mulla on lähes aina heille puhuessa ollut takaraivossa se pelko, että he toivoisivat mun olevan hiljaa. Toinen asia mistä mä olen erityisen onnellinen ja kiitollinen on se, että teistä niin moni on laittanut mulle jotain kommenttia tai sähköpostia. Ette tiedäkään kuinka hyvä mieli mulle tuli tänäkin aamuna, kun herättyäni luin ensimmäiseksi viime postaukseen tulleet kommentit :) Mulle on oikeasti apua siitä, että teistä monet jakaa omia kokemuksiaan pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Monesti musta tuntuu, että olen ihan yksin näiden asioiden kanssa, mutta eihän se niin ole. Tietenkään mä en toivo, että kenelläkään ihmisellä tässä maailmassa olisi murheita tai suruja, mutta ne valitettavasti ovat osa elämää ja kuten eräs anonyymi eiliseen postaukseen kommentoi, se tavallaan lohduttaa, kun tietää että myös jotkut toiset kamppailevat vaikeuksiensa kanssa. Se jollain tavalla konkretisoi sen, etten mä todellakaan ole ainut, jolla on vaikeaa tällä hetkellä.

Mä olen saanut tästä blogista ja ennen kaikkea teistä lukijoista ihan älyttömästi voimaa ja uskoa siihen, että joskus suru helpottaa ja elämä muuttuu normaaliksi. Erityiskiitokset taas kerran teille, jotka olette laittaneet mulle sähköpostia! Mä olen monesti pahoitellut sitä, että mulla kestää viesteihin vastaamisessa, mutta toivottavasti kaikki ymmärrätte ja jaksatte odottaa. Pyrin kuitenkin vastaamaan niihin mahdollisimman nopeasti ja ennen kaikkea haluan vastata teille kaikille :) Pitemmän aikaa mun kanssa jutelleet tietää toki musta itsestänikin vähän enemmän ja olen puhunut sähköposteissa paljon sellaisistakin asioista, joista blogissa en ole lainkaan maininnut tai edes haluaisi mainita. On ollut myös kiva saada tutustua teihin vähän paremmin :)

Tiedän kyllä, ettei tämä ole ensimmäinen vastaavanlainen postaus, mutta musta tuntui, että oli taas kerran aika koota vähän ajatuksia tän asian tiimoilta yhteen ja kiittää jokaista teitä :) ♥

Just gonna stand there and watch me burn.

Mistähän sitä alottaisi... En oo ollut muutamaan päivään koneella tai edes kotona. En itse asiassa edes tiennyt onko mulla enää kotia tai olisiko se ns. koti enää sellainen paikka, jota haluaisin kodikseni kutsua. Täällä sitä taas kuitenkin ollaan, kaikki on tosi sekavaa ja en itsekään tiedä mitä tästä eteenpäin tulee tapahtumaan. Me ollaan aina Antonin kanssa ajateltu niin, ettei me anneta pienten eikä edes vähän suurempien ongelmien kaataa meidän suhdetta. Että ne kaikkein isoimmatkin hankaluudet ainakin yritetään selvittää, koska tottahan se on, että joskus parisuhteessa saattaa tulla eteen tilanne, jolloin todella punnitaan kuinka paljon ja mitä suhde kestää. Kaikkia asioita ei pysty selvittämään tai antamaan anteeksi, sehän on selvä, mutta liian helposti ei mun mielestä kannata luopua rakastamastaan ihmisestä, vaikka olisi tapahtunut mitä.

Me ollaan molemmat tehty virheitä meidän suhteen aikana ja se on täysin inhimillistä. Viime perjantainen riita oli kuitenkin isompi kuin mikään koskaan ennen ja mä lähdin pois kotoa. Ei se ollut mikään "jätän sut ja muutan pois" -päätös, ei suinkaan. Mä vaan tarvitsen tollasen jälkeen sitä omaa aikaa, kuten mä olen täällä ennenkin sanonut. Mä en tee sitä ilkeyttäni, en yritä pitää mykkäkoulua tai tarkoita mitään pahaa sillä. Mun vaan pitää saada ajatella asioita ihan rauhassa ja yksin. Onneksi Antonkin sen ymmärtää ja mä sain omaa aikaa. Tänään mä tulin takaisin kotiin ja me puhuttiin ties kuinka pitkään. Saatiin asiat selvitettyä sillä tavalla, että nyt me katsotaan ihan rauhassa miten tää tästä etenee. Ei kumpikaan meistä halua luovuttaa tai erota, me rakastetaan toisiamme. Meidän pitää molempien tehdä töitä sen eteen, että saadaan kaikki toimimaan ja palaamaan ennalleen edes jotenkuten. Onneksi mä tiedän, että me molemmat ollaan valmiita tekemään kaikkemme, jotta asiat olisivat taas hyvin.

Että sellaista. Mä koitan olla täyttämättä tätä blogia näillä parisuhdejutuilla, mutta voipi olla, että näitä jatkossa taas saattaa putkahdella aina välillä. Toivottavasti teillä oli hauskempi ja mukavampi viikonloppu ja hyvää viikon alkua myös jokaiselle! :)

Nuku hyvin ♥

Eilinen oli todella raskas päivä, itse asiassa yksi raskaimmista pitkiin aikoihin. Isomummini hautajaisia vietettiin eilen ja mä olin joutua täyden paniikin valtaan siellä istuessani. Tilanne toi niin elävästi mieleen äitini hautajaiset kesällä ja yhtäkkiä mulle muistui mieleen ties mitä hetkiä niistä. Hetkiä, joita en edes muistanut olleen ja joita en olisi todellakaan halunnut edes muistaa. Vaikka tunsin kaikki tilaisuudessa olleet ihmiset, oli mulla ihan älyttömän yksinäinen ja turvaton olo siellä. Amanda ei päässyt tulemaan paikalle, sillä hän on kipeä eikä Antonkaan voinut olla poissa koulusta. Olin sukulaisteni ympäröimä, mutta silti niin yksin. Ja mikä pahinta, musta tuntui hetken ajan, että jouduin elämään uudestaan sen hetken viime kesäkuussa, kun me istuttiin täysin samassa paikassa ja siinä valkoisessa arkussa nukkui mun oma äitini.

Mua pelottaa koska mä joudun taas seuraavan kerran menemään jonkun mun sukulaisen, ystävän tai muun läheisen ihmisen hautajaisiin. Olenhan mä aina pelännyt sitä, että joku läheinen kuolee, mutta ei se pelko koskaan ennen äidin kuolemaa ollut näin vahva. Mun on mahdoton luottaa siihen, ettei pian taas tapahtuisi jotain hirveää. Eilinenkin päivä meni itkien ja Anton sai jälleen kerran vakuutella mua siitä, ettei kukaan ole jättämässä mua. Ihan turhaa tollasta onkin pelätä etukäteen, mutta tä on taas yksi niistä monista turhista asioista, joita teen jatkuvasti ja joita en vaan pysty lopettamaan.

Onneksi tänään on ollut jo paljon parempi päivä ja voin ihan hyvillä mielin aloittaa viikonlopun vieton :) Mitään erikoisia suunnitelmia mulle ei kyllä ole, mutta ainakin saan toivottavasti rentouduttua ja ladattua akut taas seuraavaa kouluviikkoa varten!

Haastattelu.

Helmikuun lopussa muhun otti yhteyttä erään lehden toimittaja, joka olisi halunnut tehdä haastattelun aiheesta miltä tuntuu, kun oma äiti tekee itsemurhan. Ajattelin nyt kertoa täällä blogissa teille mikä lopulta johti siihen, etten kyseiseen haastatteluun voinut suostua ja vastata tuohon kysymykseen ihan täällä blogissani. Totta kai mä olen monet kerrat käsitellyt tuota aihetta, sillä äitini itsemurhaanhan koko blogi perustuu, mutta joka tapauksessa. Varoitan jo nyt, että tästä postauksesta on tulossa todella pitkä ja huomenna kirjoitan toisen osan tästä ja paneudun silloin tuohon edellä mainittuun kysymykseen :)

Mulle siis tarjottiin tilaisuutta päästä haastattelun muodossa kertomaan miltä tuntuu, kun oma äiti on tehnyt itsemurhan. Aluksi mä olin ennen kaikkea hämilläni - mistä kyseinen toimittaja oli pienen blogini bongannut ja miksi hän haluaa tehdä juuri minusta haastattelun? Luettuani viestin läpi pariin kertaan, aloin innostua. Ei musta ole mitenkään mukava jutella äitini kuolemasta (varsinkaan ulkopuolisten kanssa), mutta ajattelin, että jutusta saattaisi mahdollisesti olla hyötyä joillekin muille ihmisille. Vastasin hänelle ja kyselin jotain asioita ja totesin, että mun pitää jutella asiasta siskoni kanssa ennen kuin voin tehdä mitään päätöksiä.

Oikeastaan se hetkellinen ilo ja innostus kaatui siinä vaiheessa, kun tajusin, että mun todella pitäisi kysyä Amandalta mitä mieltä se olisi tuosta. Mä en tiedä millaisen kuvan te lukijat olette siskostani saaneet näiden kirjoitusteni perusteella, mutta kaikella rakkaudella siskoani kohtaan, hän ei ole maailman helpoin ihminen. Amanda on luonteeltaan hyvin kiivas ja hän pitää todella lujasti kiinni omista vahvoista mielipiteistään ja näkemyksistään. Tajusin jo siinä vaiheessa, ettei siskoni ainakaan tulisi hihkumaan riemusta kuultuaan asiani. Lisäksi mulle välähti, että mun olisi pakko kertoa Amalle myös tästä blogista, sillä totta kai häntä kiinnostaisi miten kyseinen toimittaja oli minut löytänyt. Toimittaja ehdotti myös, että voisimme osallistua siskoni kanssa molemmat haastatteluun, mikäli niin haluaisimme.

Tiesin siis, ettei keskustelusta siskoni kanssa tulisi lainkaan helppo tai mukava, mutta pakko se oli käydä, joten kutsuin siskoni luokseni syömään. Kerroin siskolleni blogistani ja ihme kyllä, Ama suhtautui hyvin rauhallisesti siihen uutiseen. Hän kyseli mitä olen tänne kirjoitellut, kuinka pitkään ja minkä takia olen ylipäänsä aloittanut tämän. Vastasin hänen kysymyksiinsä ja sen jälkeen kerroin, että eräs toimittaja haluaisi tehdä jutun äitimme kuolemaan liittyen. Amandan reaktio ei tullut yllätyksenä... Hän sanoi, ettei ikinä suostuisi sellaiseen eikä munkaan pitäisi.

Kyllä Amandaa sitten vielä kiinnosti kuulla mitä kaikkea haastattelu sisältäisi ja muitakin yksityiskohtia siitä, mutta eivät ne muuttaneet hänen kantaansa. Tiesin jo alusta alkaen, ettei siskoni suostuisi ikimaailmassa olemaan osallisena kyseisessä haastattelussa, mutta hän pyysi myös mua olemaan suostumatta. Ama sanoi, ettei halua koko maailman saavan tietää meidän perheemme asioista, että ne ovat yksityisasioita eivätkä kuulu koko Suomelle. Amanda sanoi, ettei voi tehdä päätöstä puolestani, mutta hän toivoi minun kieltäytyvän.

Toki mä teen itse omat päätökseni, mutta kuultuani siskon jyrkän mielipiteen, tajusin etten voisi koskaan suostua haastatteluun. Näin, että siskostani todella tuntui pahalta ajatella, että äitimme itsemurhasta tulisi juttu johonkin lehteen, enkä missää nimessä halua siskolleni mitään pahaa. Tiesin myös sen, että välimme saattaisivat kärsiä, mikäli kaikesta huolimatta suostuisin haastatteluun. Meillä on ollut ihan liikaa kaikkia täysin turhiakin riitoja tässä viime aikoina, enkä todellakaan halua väkisin aiheuttaa niitä yhtään lisää. Rakastan siskoani ja hän on pikkuveljeni lisäksi ainut, mitä mulla on jäljellä perheestäni. En halua tai aio menettää Amandaa.

Jouduin siis kieltäytymään haastattelusta. Se harmittaa mua, mutta tiedän sen olleen ainoa oikea ratkaisu ja paras vaihtoehto ottaen kaikki tekijät huomioon. Onhan mulla onneksi sentään tämä blogi ja saan täällä kirjoitella juuri niistä asioista mistä itse haluan :) Siskoni ei siis edelleenkään tiedä blogini osoitetta ja hän lupasi jättää koko asian sikseen kuultuaan minkä takia mä en haluaisi hänen lukevan tätä.

Mun mielestä olisi oikeasti hyvä, jos tällaisista asioista kirjoitettaisiin enemmänkin ja olisi ollut hienoa päästä myös itse osalliseksi. Kuten sanoin, en mä niin mielelläni äitini kuolemasta keskustele kenenkään kanssa, mutta kyllä mua silti harmittaa, etten voinut tarttua tuohon tilaisuuteen. Amanda on mulle kuitenkin paljon paljon tärkeämpi, joten valitettavasti tällä kertaa kävi näin.

Busy weekend.

Kuukausi vaihtui ja mä voin jälleen olla ylpeä itsestäni jaksettuani taas yhden kuukauden äitini itsemurhan jälkeen. Helmikuu meni mun mielestä todella nopeasti, varsinkin kun kesän jälkeen mun mielestä viikkokin on usein tuntunut vuoden pituiselta. Mä uskon, että kouluun palaamisella on ollut oma vaikutuksensa tähän kaikkeen enkä voi muuta kuin olla onnellinen siitä, että päätin jatkaa opiskeluja tammikuun alussa. Se oli ehdottomasti hyvä ratkaisu, vaikka pitkään mietinkin jaksanko vielä kunnolla keskittyä ja panostaa opintoihin. Tähän mennessä ainakaan ei ole mitään suurempia ongelmia onneksi ilmennyt :)

Tämä viikonloppu tulee olemaan tosi kiireinen ja eilinen päiväkin oli sen verran toiminnantäyteinen, että olin aivan puhki päästyäni vihdoin illalla vähän kahdeksan jälkeen kotiin. Kohta lähden shoppailemaan ja sen jälkeen Amanda on tulossa mun luokse syömään, sillä mun pitää kertoa sille eräästä asiasta, josta te tulette myös kuulemaan myöhemmin varmaan ensi viikon aikana :) Mua jännittää ja pelottaa ihan hirveesti mitä siitäkin keskustelusta tulee, mutta pitää toivoa parasta. Myöhemmin mennään kavereiden kanssa hohtominigolfaamaan ja saa nähdä jaksanko mennä hetkeksi illalla vielä baariin noiden kanssa. Huomenna käydään Antonin kanssa katsomassa yhtä asuntoa sekä mennään Antonin serkun syntymäpäiville ja sieltä mun isovanhempien luo kylään. Jossain välissä mun pitäisi myös saada kirjoitettua 10 sivuinen essee kouluun, mikä mun tosiaan piti tossa hiihtoloman aikana tehdä, mutta mitä mä en saanut edes aloitettua. Hups.

Tavallaan ihan hauskaa, että on paljon tekemistä ja toimintaa, mutta takaraivossa on kuitenkin koko ajan pieni pelko siitä, että mitä jos mä en jaksakaan? Mitä jos jossain vaiheessa mulle tuleekin ihan älyttömän paha mieli ja suru valtaa ajatukset, enkä jaksakaan enää tehdä mitään, mitä pitäisi? Murehdin taas ihan turhaan, sillä ei etukäteen voi mitenkään tietää mitä tulee tapahtumaan... Mutta joka tapauksessa suunnitelmat ainakin ovat tällaiset ja toivottavasti saan kaiken tarpeellisen ja sovitun myös tehtyä! :) Ihanaa viikonloppua teille <3