Courage don't desert me.

Missä kohtaa se lohduton itku ja sydäntä riipivä tuska äidin itsemurhan jälkeen vaihtui tähän nykyiseen olotilaan? Mihin hävisivät ne illat, kun huusin ääneni käheäksi ja itkin niin kovin, että henki oli salpautua ja kasvoissani oli seuraavana päivänä nähtävissä pieniä punertavia pisteitä ja viiruja - voimakkaan itkun aiheuttamia katkenneita verisuonia? Muistan niin hyvin vielä ne lukemattomat kerrat viime kesänä, kun ajattelin joutuvani elämään tällaista elämää aina. En uskonut, että kipu sisälläni helpottaisi milloinkaan.

Äidin muisteleminen sattuu yhä vieläkin, mutta mä olen kai jollain tavalla turtunut siihen kipuun. Onhan siitä pian jo vuosi, ihan pian. Liian pian. Siitä on ihan liian pitkä aika kun viimeksi näin äitini ja sain puhua hänen kanssaan. Vaikka toisaalta olenkin helpottunut siitä, että olen näinkin hyvin jaksanut tämän ehdottomasti raskaimman vuoden äidin kuoleman jälkeen, on myös pelottavaa ajatella että kohta on oikeasti mennyt jo vuosi. Mihin se kaikki aika katosi?

Mihin katosivat ne päivät, kun en päässyt sängystä ylös? Kun elämä ei tuntunut enää elämisen arvoiselta ja ainut mitä tunsin, oli se kipu, joka raastoi minua ja oli tuhota sisältä. Ainut ajatus mielessäni oli, että äiti on kuollut. Äiti on poissa eikä palaa enää koskaan, ei koskaan. Totta kai mä olen luonnollisesti iloinen ja ennen kaikkea helpottunut siitä, että nyt on jo näin paljon helpompaa. Mä en vain ihan ymmärrä missä vaiheessa kaikki muuttui. Selailin vanhoja postauksiniakin tänään koulussa, kun en jaksanut keskittyä tunnilla opetukseen ja koitin sitä kautta saada vastausta tuohon. En saanut. 

Totta kai kaikki voi vielä kääntyä täysin päälaelleen, eikä tässä vielä todellakaan voi huokaista helpotuksesta, mutta eiköhän se aika, jota elin koko viime kesän ja pitkän matkaa syksyäkin, ole jo ohi. Lopullisesti. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka musta ajoittain tuntuukin, että mä olen vahva ihminen, kun olen selvinnyt tällaisten asioiden jälkeen näinkin hyvin, en mä enää kestäisi tuollaista. En mä voisi enää kuvitellakaan jaksavani uudestaan sitä monta kuukautta kestävää loputonta ahdistusta, joka ei lähde pois ja joka ei edes helpotu. Tai helpottuihan se pikkuhiljaa, mutta aluksi se vain oli ja pysyi. Ei kukaan ihminen ansaitse sellaista, ei sellaisen kivun ja ahdistuksen kanssa pysty pitemmän päälle elämään. En mä ainakaan pystyisi.

There are people we can't live without, but have to let go.

Miten multa olikin päässyt unohtumaan, että ensi sunnuntaina on äitienpäivä? Mietin eilen illalla varmaan parin tunnin ajan pelkästään sitä, miten tulen selviämään tuosta päivästä. Olin hetkittäin jopa lähes paniikissa ja itkin, mutta onneksi Anton sai taas jälleen kerran mut rauhoittumaan. Nyt yön yli nukuttuani toi ei tunnu enää läheskään yhtä pahalta. Murehditaan sitä sitten sunnuntaina. Ihmettelen muutenkin vähän omaa reaktiotani, koska selvisin niin hyvin esimerkiksi äitini syntymäpäivästä ja kyse on kuitenkin vain yhdestä päivästä. Äitienpäivä on ollut meillä aina sellainen aika iso juttu ja äitiä on muistettu joka vuosi jollain kivalla yllätyksellä, mutta tosiaan, se on vain yksi päivä vuodessa.

Ehkä se suurin paniikki tulikin nimenomaan siitä, etten ollenkaan muistanut kyseisen päivän olevan jo näin pian. Mikä taas toisaalta saa mut ajattelemaan, että missä tynnyrissä mä olen viime viikot elänyt, kun Antonin äiti on kutsunut meidät luokseen äitienpäiväksi, samoin minun sukulaiseni. Olen lupautunut menemään sinne sun tänne, mutten kuitenkaan ole kiinnittänyt sen tarkemmin huomiota siihen, minkä takia meidät on kutsuttu.

Eräs hyvä ystäväni lähetti mulle tänään kuvan, jossa luki alla oleva teksti. Jokainen sana on mielestäni täyttä totta, mutta tuon tekstin näkeminen sai väkisinkin kyyneleet silmiini:

There are things we don't want to happen, but have to accept. Things we don't want to know, but have to learn. And people we can't live without, but have to let go.

Mukavaa alkuviikkoa ♥

Ajatuksia.

Tästäkään viikonlopusta ei olla vielä täysin selvitty, mutta mä odotan jo pelonsekaisin tuntein seuraavaa viikonloppua. Perjantaina olisi tarkoitus viettää siskoni polttareita ja lauantaina juhlia parhaan ystäväni läksiäisiä. Ei mua niinkään ne polttarit pelota, vaikkakin hieman epäilyttää tuleeko niistä yhtään mitään, kun siskoni on ollut niin älyttömän stressaantunut häistään viime ajat. Enemmän mua pelottaa se lauantai, kun joudun hyvästelemään Essin moneksi kuukaudeksi. Hän lähtee ulkomailla asuvan isänsä luo koko kesäksi enkä tiedä näenkö häntä lainkaan ennen elokuuta. 

Eihän se yhteydenpito toiselle puolelle maapalloakaan ole nykyään mitenkään vaikeaa, mutta onhan se silti täysin eri asia lähetellä vain viestejä ja jutella skypessä aina silloin tällöin kuin oikeasti nähdä monta kertaa viikossa ja tehdä asioita yhdessä. Mulla on jollain tavalla nyt tosi samanlaiset fiilikset kuin silloin, kun Anton oli lähdössä armeijaan. Pelkäsin sitä ihan tajuttoman paljon ja ikävä oli ihan mieletön. Essi on mulle ehdottomasti yksi kaikkein rakkaimmista ja läheisimmistä ihmisistä, enkä mä tietenkään haluaisi olla hänestä erossa. Samalla mä olen kuitenkin iloinen parhaan ystäväni puolesta, sillä onhan se tosi hienoa päästä ulkomaille ja näkemään kunnolla toisen maan kulttuuria!

Eikä tässä kukaan onneksi ole jättämässä ketään ikuisiksi ajoiksi ja noi kuukaudet menevät todennäköisesi ihan hujauksessa, vaikka ikävä varmasti tuleekin olemana kova. Sama se oli Antonin intin kanssa ja nyt on sentään kysymyksessä huomattavasti lyhyempi aika. Kesän alussa eräs toinen ystäväni palaakin sitten takaisin Suomeen ja sitä odotan kyllä todella innolla! Tuntuu vähän haikealtakin katsoa sivusta, kuinka niin moni matkustelee ympäri maailmaa, opiskelee toisessa maassa, lähtee vaihtoon tai muuta, kun mä olen vaan täällä Suomessa. Toisaalta mä olen myös ihan tyytyväinen elämääni täällä. Tietyt asiat, joista ei varman tarvitse erikseen edes mainita, voisivat toki olla paremmin ja eri tavalla, mutta muuten kaikki on ihan hyvin. Onneksi.

I can shine even in the darkness, but I crave the light that he brings.

Kuten olen kertonutkin, isäni kuoli tapaturmaisesti pikkujouluja viettäessään ja samana iltana poliisit toivat suru-uutisen perheellemme. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana mun muistikuvat tuosta kyseisestä tilanteesta ovat itse asiassa vaihdelleet jonkin verran. Omat muistoni ovat sekoittuneet äitini mietteiden kanssa ja eri aikoina olen muistanut eri asioita. Mieleeni on hiipinyt pieniä yksityiskohtia, jotka aiemmin olivat minulta täysin pimennossa, ja viime aikoina olen tajunnut, etten voi täysin varmaksi sanoa enää yhtään mitään, mitä sinä iltana tapahtui. Kaikki tapahtui niin yllättäen ja olin shokissa, joten ei kai ole ihme, etten kunnolla muista. Olen aivan hyvin voinut kehittää jotain ihan vain päässäni, vaikka oikeasti mitään sellaista ei olisikaan tapahtunut. Seuraavat kappaleet pohjautuvatkin siihen, miten nyt muistan kyseisen hetken menneen:

Oli jo aika myöhä, kun meidän ovikello soi ja mä taisin miettiä onkohan isä unohtanut avaimensa, sillä ei meille yleensä kukaan siihen aikaan enää ollut tulossa. Äitini oli suihkussa, kun avasin oven enkä todellakaan osannut odottaa, että siellä seisoisi kaksi poliisia. Poliisit kysyivät äitiäni ja tulivat sitten peremmälle. Kävin huutamassa äidilleni, että pistää vauhtia ja muutaman minuutin päästä äiti tuli kylpuhuoneesta. Meitä kehotettiin istumaan olohuoneeseemme alas sohvalle ja äiti kyseli olenko mä mennyt tekemään jotain pahaa. En ollut.

En muista yhtään millä sanoilla poliisi kertoi isäni kuolemasta, mutta sitä seuranneen hetken muistan hyvinkin - mä en ymmärtänyt lainkaan. Mä tuijotin vuoroin sitä miestä, vuoroin äitiäni ja koitin käsittää. Mä olin aavistanut niiden poliisien tultua, että jotain pahaa on tapahtunut joko isälleni tai Amandalle, mutta täysi shokki toi uutinen oli joka tapauksessa. Sen sisäistämisessä meni tovi ja seuravaa mitä mä muistan on se, että tärisin itse sohvalla ja haukoin henkeäni samalla, kun äitini ravasi pitkin olohuonettamme itkien. En tiedä itkinkö itse, en muistaakseni, mutta tosta en todellakaan ole ollenkaan varma.

En tiedä oliko aikaa kulunut vartti, tunti vai kolme tuntia, mutta jossain vaiheessa tajusin, että poliisit ovat lähteneet ja enoni oli vaimonsa kanssa meillä ja tunsin jonkun kädet ympärilläni. Mä olin itse yhä edelleen siinä sohvalla ja musta tuntui, että koko maailma on pysähtynyt. Jesse nukkui koko tapahtuman ajan yläkerrassa tietämättä lainkaan mitä oli tapahtunut, ja hänelle kerrottiin asiasta aamulla. Amanda sai tietää isän kuolemasta vielä sinä samana iltana/yönä ja hän tuli luoksemme. Sinä yönä ei juurikaan tullut nukuttua, ja jossain vaiheessa mä en enää kestänyt olla siinä niiden kaikkien ihmisten ympäröimänä ja menin omaan huoneeseeni. Muistaakseni mä itkin kunnolla vasta siellä. Oli mulla kai kyyneleet valuneet jo silloin aiemminkin, mutta se lohduton itku tuli vasta, kun mä makasin omalla sängylläni.

Tossa se, mitä siitä illasta ja yöstä muistan. Valitettavasti mä en ton enempää muista niiden poliisien käymisestä tai siitä, mitä he sanoivat ja tekivät, mutta toivottavasti tämä kelpaa postausideaa ehdottaneelle... :) Äitini ainakin sanoi myöhemmin, että poliisit olivat todella asiallisia ja ystävällisiä eikä heillä ollut mikään kiire minnekään, eli kaipa he sitten jonkin aikaa meidän luonamme viipyivät. Mä en tosiaan muista yhtään missä kohtaa he lähtivät ja ehkä parempikin niin. Mieluiten unohtaisin tuon hetken kokonaan...

Hauskaa viikonloppua <3

Erilainen vappu.

Voin sanoa, että vuosi sitten tähän aikaan oli hieman erilainen olo. Raskauden takia en tietenkään voi juoda, mutta en usko, että mua olisi muutenkaan ihan samassa mittakaavassa kiinnostanut vapun juhliminen ja ryyppääminen tänä vuonna. Anton nukkuu darraansa pois ja kieltämättä on aika helpottavaa, kun en itse ole samassa tilanteessa. Mä olen pikkuhiljaa tajunnut paremmin ja paremmin, ettei alkoholi välttämättä muutenkaan ole mun juttu. Onhan humalassa oleminen yleensä ihan hauskaa, mutta seuraava päivä menee joka tapauksessa lähes aina "puolikuntoisena", vaikkei mitään kunnon darraa välttämättä olisikaan. Sen muisteleminenkin jo inhottaa mua. Lisäksi kaikki ne lukemattomat draamat, riidat ja ongelmat, joita humalaisessa kaveriporukassa aiheutuu lähes joka kerta, eivät oikein houkuttele.

Mä olen nyt raskauteni aikana ollut alkoholia nauttivien ystävieni seurassa monet kerrat eikä se, että mä litkin limsaa kun muut juo siideriä, todellakaan ole vaikuttanut siihen kuinka hauskaa mulla on. Okei, onhan se välillä vähän rasittavaa katsella humalaisia ihmisiä, kun itse on täysin selvä, mutta siihenkin täytyy vain osata suhtautua oikealla asenteella. En mä sano, ettenkö tulisi koskaan enää juomaan itseäni humalaan, mutta en mä koe siihen samanlaista tarvetta enää kuin vaikkapa vielä vuosi sitten. Viime vuoden kevät meni muutenkin aika pitkälti juhliessa ja alkoholia juodessa, että ehkä mä sain siitä tarpeekseni silloin. Kuka tietää.

Mä törmäsin myös yhteen aika mielenkiintoiseen ilmiöön eilen, kun menin kavereideni kanssa jossain vaiheessa iltaa baariin. Kyseessä ei ollut yökerho vaan ihan sellainen istuskelupaikka ja sinnekin me alunperin mentiin vain, koska haluttiin päästä vessaan. Jotenkin sinne tuli sitten jäätyä joksikin aikaa ja voi luoja miten jotkut ihmiset tuijottivat mua. Mun raskaus on siis jo ihan selkeästi nähtävissä ja se, että mä siellä baarissa istuin juoden cokista, oli ilmeisesti joidenkin mielestä todella, todella väärin. Miksen mä olisi saanut olla siellä? Miksi muhun luotiin niin paheksuvia ja tuomitsevia katseita? Mä en käsitä.

Erään ystäväni teoria tästä oli se, että baareissa ihmiset ovat humalassa ja voivat vaikka tönäistä mua siten, että kaadun ja vauvalle saattaa tapahtua jotain. Okei, onhan toi ihan mahdollista. Mutta ihan samalla tavalla noin voi käydä missä tahansa ja vaikka kukaan ei olisikaan humalassa. Mä voin myös kaatua itse ihan omia aikojani. Ymmärtäisin tuollaiset katseet paremmin, jos kyseessä olisi täyteen ahdettu yökerho ja haluaisin väen väkisin mennä tanssimaan kymmenien ihmisten keskelle. Ei mua ole koskaan tanssilattiallakaan kaadettu, mutta ei siellä voi välttyä tönimiseltä ja tuuppimiselta, enkä mä sellaiseen paikkaan tällä hetkellä menisikään. Eilinen tilanne oli kuitenkin ihan eri. Mä haluaisin oikeasti tietää mikä tossa oli niin "väärin", jotta pystyisin paremmin ymmärtämään näitä ihmisiä. Onko se toi mitä ystäväni sanoi vai ajattelevatko jotkut, ettei raskaana olevalla yksinkertaisesti ole mitään asiaa baariin?

Mun ilta oli kaikista katseista ja vilkuiluista huolimatta oikein onnistunut. Olin kahdentoista aikoihin jo kotona nukkumassa, ja nyt odottelen, että toi unikeko tuolta heräilee ja mä pääsen siivoamaan vaatekaappejani. Tämä vappu oli täysin erilainen kuin monet edelliset, mutta jostain kumman syystä mä itse asiassa pidin tämän vuoden vapusta paljon enemmän kuin niistä aiemmista :)