She sits in her corner singing herself to sleep.

Mä olen aina tiennyt sen, että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, että musta tuntuu näin pahalta mun vanhempien kuoleman jälkeen. Ei kaikkea tarvitse ymmärtää ja se on mulle ihan okei, mutta mun mielestä on aivan järjetöntä katkaista välit muhun kokonaan vaan sen takia, että mä olen liian surullinen enkä halua edes yrittää olla iloinen. Kieltämättä tuntui aika pahalta saada humalassa olevalta entiseltä ystävältäni eilen illalla puhelu, jossa hän kertoi miksei halua enää olla tekemisissä kanssani ja luetteli kaikki mahdolliset viat, joita musta löytyy...

Ilmeisesti tämä kyseinen ihminen oli kuullut joltain, että olin ihmetellyt miksi hän katkaisi välit minuun ja päätti sitten itse kertoa syyn. Ehkä mun olisi pitänyt itse kysyä sitä suoraan häneltä, mutta pelkäsin kuulevani juuri jotain tällaista ja en sen vuoksi viitsinyt turhaan alkaa pahoittaa mieltäni. Perimmäinen syy siis oli kuulemma ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että mä olin liian surullinen. Musta ei ollut iloa hänelle eikä hän halunnut tuhlata aikaansa ihmiseen, joka ei pysty antamaan ystävänä mitään takaisin. Kyllähän toi on periaatteessa ihan ymmärrettävää, mutta mun mielestä ystävän pitäisi ymmärtää, jos toisella on vaikeaa eikä katkaista välejä heti, jos toinen ei hetkeen pysty tai halua bilettää ja pitää hauskaa.

Mä kuulemma myös oikein kerjäämällä kerjäsin ihmisiltä sääliä äitini kuoleman jälkeen. Ton kuuleminen sattui aika paljon ja sai mut myös aika ymmälleen. Mähän nimenomaan sulkeuduin, olin yksin kotona enkä halunnut puhua kenellekään? Totta kai mä toisinaan jollekin puhuin, mutta jos niistä muutamasta kerrasta voi sanoa, että se oli säälin kerjäämistä niin siinä tapauksessa mä ilmaisin itseni totaalisesti väärin. En mä mitään sääliä ole tarvinnut enkä tarvitse keneltäkään. Olen tarvinnut ystävää, joka kuuntelee ja on tukenani vaikeina aikoina. Eihän kukaan voi tietää mitä toisen päässä liikkuu, mutta jos niistä mun viime kesän ja syksyn aikaisista avautumisista päätellään automaattisesti, että kerjään sääliä, on vikaa joko kuulijassa tai sitten minussa. Ymmärtäisin tuon kaiken paljon paremmin, jos äitini kuolemasta olisi kulunut vaikka viisi vuotta ja silti jatkuvasti olisin parkumassa asiasta jollekulle enkä edes tekisi mitään muuta. Nyt tuo menee kyllä täysin yli mun ymmärrykseni.

Anton sanoi, että mun kannattaa vaan unohtaa toi ihminen ja olla välittämättä sen sanoista. Niin mä aionkin unohtaa, en mä enää edes halua yrittää korjata välejä, en kaiken sen jälkeen mitä hän sanoi. Mun mielestä ystävä ei luettele toiselle kaikkia mahdollisia vikoja ja pieniä asioita, jotka toisessa ärsyttää ja keksi vielä omiaan siihen päälle. Mulla ei ainakaan ole tarvetta olla ystävilleni (tai kellekään muulle) tahallani ilkeä. Eihän me siis missään väleissä ollakaan oltu viime syksyn jälkeen, mutta eipähän tarvitse olla enää jatkossakaan. Ainakin mulle nyt selvisi, mistä kaikki johtui ja syy oli, kuten arvelinkin, pelkästään minussa. Valitettavasti se eilinen puhelu kummittelee kuitenkin vielä mielessä ja mulla on vieläkin paha mieli sen takia... Pitäisi oppia olemaan välittämättä, mä en vaan ole koskaan osannut niin tehdä.

Onneksi mulla on muuten välit kunnossa ystävieni kanssa, myös niiden kahden muun, jonka kanssa mulla meni välit hetkeksi poikki syksyllä samoihin aikoihin tämän ihmisen kanssa :)

I miss you.

Kyselyn mukaan monia teistä kiinnostaisi lukea ajasta ennen vanhempieni kuolemaa. En tosiaan ole mitenkään turhan paljon kirjoittanut siitä, ehkä pääasiassa sen vuoksi, että niiden aikojen muisteleminen tekee kipeää. Ei ole millään muotoa helppoa tai hauskaa muistella sitä, millaista meillä oli, kun sekä isä että äiti olivat vielä elossa. Mä olin silloin myös ihan erilainen, siskoni oli erilainen ja nyt me molemmat olemme kuin eri ihmisiä. Ehkä meistäkin vielä jonain päivänä taas tulee niitä elämäniloisia ja nauravia tyttöjä/naisia, jota olimme silloin kun kaikki oli vielä hyvin.

Mä muistan kuinka joskus pienempänä katselin vanhempiani ja toivoin löytäväni joskus itsekin miehen, jonka kanssa olisin yhtä onnellinen. Vanhemmistani näki kilometrien päähän, että he todella rakastivat toisiaan ja ovat onnellisia yhdessä. Tietenkään lapsille ei kaikista mahdollisista ongelmista edes kerrota, mutta mä en kovinkaan montaa riitaa muista kuulleeni. Nekin vähäiset riidat liittyivät pääasiassa isäni muuttuneeseen työnkuvaan - hän joutui matkustelemaan yhdessä vaiheessa todella paljon. Meistä kaikista tuntui pahalta olla isästä erossa vähän väliä, mutta en usko, että kukaan meistä olisi voinut kuvitella, että yhtenä päivänä isä ei enää tulekaan kotiin. Työmatkoilta hän aina palasi, ennemmin tai myöhemmin, mutta sinä iltana hän lähti vain viettämään pikkujouluja työtovereidensa kanssa. Hänen piti tulla takaisin, meidän oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä käymään isovanhempieni luona. Emme lähteneet, isä ei palannut enää kotiin enkä minä koskaan enää nähnyt häntä.

Olin aina isän tyttö siinä missä Amanda oli äidin tyttö. Lapsena en tiennyt mitään parempaa kuin yhteiset hetket isäni ja Aman kanssa. Isä hassutteli kanssamme, opetti meille monia asioita ja ennen kaikkea rakasti meitä. En olisi voinut toivoa parempaa perhettä. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat onnellisia ja tasapainoisia, ja muistan vieläkin sen hetken, kun vanhempamme kertoivat minulle ja siskolleni, että äiti odottaa lasta. Mä olin aina toivonut pienempää sisarusta ja isäni sanoi joskus myöhemmin, että se kirkas hymy mun kasvoilla, kun mä kuulin vauvauutisista, olisi voinut valaista koko huoneen. Jesse onkin aina ollut mulle todella rakas ja mä muistan kuinka ylpeä isosisko olin ja esittelin pientä vastasyntynyttä veljeäni kaikille kavereilleni. Mä olin isosisko ja mulla oli maailman suloisin ja ihanin pieni veli.

Me ollaan oltu Jessen ja Amandan kanssa aina siitä onnellisessa asemassa, että me ei olla koskaan jouduttu elämään keskellä vanhempien parisuhderiitoja, kärsimään vanhemman/vanhempien alkoholiongelmista tai muusta. Vanhempamme eivät eronneet, emme joutuneet miettimään kumman vanhemman luona asumme ja kuinka usein pystymme näkemään sitä vanhempaa, jonka luona emme vakituisesti asuisi. Perheessämme ei ollut rahavaikeuksia, kaikki oli aivan hyvin. Olimme tavallinen perhe, elämämme ei ollut millään tavalla erikoista, mutta se oli pääsääntöisesti onnellista. Elämä voi kuitenkin käänyä päälaelleen ihan minä hetkenä hyvänsä ja valitettavasti meidän perheellemme se tapahtui sinä iltana, kun isäni kuoli. Kaikki tapahtui täysin odottamatta, ei kukaan osannut aavistaa mitään pahaa. Ei sellaista ajattele etukäteen, enkä mä itse ennen isäni kuolemaa edes tajunnut, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Onnellinen elämä ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä mitä vain voi tapahtua kenelle tahansa eikä kaikkea pysty ennakoimaan. Kaikkeen ei voi varautua, valitettavasti.

Sometimes you can't see the pain someone else feels.

Mun on välillä yhä vaikea käsittää, miten yhden illan tapahtumat pystyivät tuhoamaan koko perheeni. Isä kuoli ja myöhemmin isäni kuolema tappoi äidinkin. Isän kuoleman jälkeen musta ei päällepäin olisi kukaan ulkopuolinen mitenkään voinut nähdä, että jotain pahaa on tapahtunut. Monet mulle läheisetkin ihmiset ehtivät varmasti jo ajatella, etten mä ollut ollenkaan edes surullinen. Kuten mä olen täälläkin aiemmin kertonut, mulla ei ollut aluksi edes mahdollisuutta surra isän poismenoa, saati sitten käsitellä sitä millään tavalla. Mun piti huolehtia pikkuveljeni ja äitini hyvinvoinnista, pitää koti kasassa ja opiskellakin siinä sivussa. Kielsin kaikki isääni liittyvät tunteet itseltäni pitkän aikaa, halusin koko ajan jotain tekemistä ja useimpina päivinä väsytin itseni niin täysin, että illan tultua vain kaaduin sänkyyn ja nukahdin. Pyrin kaikin keinoin välttämään yksinäisiä hetkiä, jolloin mulla olisi aikaa ajatella. Ajatella ja tuntea se kipu mun sisällä. Se oli siellä koko ajan, mä en vaan suostunut antamaan sille valtaa ja pyrin pääsemään pakoon sitä.

Enhän mä tollasta kovin pitkään jaksanut, mun voimat alkoivat loppua ja asuminen lapsuudenkodissamme alkoi myös ahdistaa. Niinpä mä päätin muuttaa pois ja onneksi löysin itselleni kivan vuokra-asunnon todella nopeasti. Siellä mä olin yksin ja siellä se todellisuus kunnolla vasta iski. Mä olin oikeasti menettänyt isäni. Mun käytökseni muuttui oikeastaan vain hetkeksi. Sen pienen hetken ajan, jonka mä annoin itselleni luvan tuntea ja olla surullinen, mä olin kuin toinen ihminen, mutta aika nopeasti kaikki palasi taas entiselleen. Mä käyttäydyin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä juhlin, vietin mahdollisimman paljon aikaa kavereideni kanssa, tein älyttömän tyhmiä ja vastuuttomiakin asioita, en välittänyt oikeastaan mistään. Joku olisi voinut ajatella, että mun elämässä on kaikki hyvin, mähän vaikutin niin onnelliselta. Tosiasiassa kaikki ne teot olivat vain mun tapani yrittää peittää sitä tuskaa, jonka tunsin. Jota en halunnut tuntea ja jota vastaan kamppailin.

Mulla oli ollut alusta alkaen joku ihmeellinen käsitys siitä, että mun pitää olla vahva. Että se olen nimenomaan minä, jonka pitää jaksaa ja huolehtia kaikista ja kaikesta. Ajattelin todella pitkään, että olisin ollut todella itsekäs, mikäli en olisi isäni kuoleman jälkeen hoitanut asioita niin kuin hoidin. Ettei mulla edes olisi ollut lupaa surra samalla tavalla kuin mun muu perheeni suri. Mun piti olla heidän tukenaan ja apunaan, ei mun suru kuitenkaan ollut yhtä suuri kuin heidän. Mutta miten niin ei ollut? Ihan samalla tavalla mä menetin isäni kuin Amanda ja Jessekin. Äitini menetti aviomiehensä, mikä totta kai on eri asia kuin isän menettäminen, mutta samaa ihmistä me surimme. Me olimme kaikki menettäneet elämästämme ihmisen, jota rakastimme ja joka oli meille korvaamattoman tärkeä. Miksi mä siis ajattelin, ettei mulla ole edes oikeutta surra vaan mun pitää olla muiden tukena heidän surunsa kanssa? Mä en tiedä, en todellakaan tiedä. Itse asiassa mähän ajattelen vieläkin niin, ettei mulla ollut mahdollisuutta olla surullinen, mutta eihän se niin mennyt. Mulla oli se mahdollisuus ihan samalla tavalla kuin kaikilla muillakin, mä en vain käyttänyt sitä. Onneksi terapeuttini sai mut silloin tajuamaan, että myös mun pitää jossain vaíheessa aloittaa surutyön tekeminen enkä mä pysty pakoilemaan sitä ikuisesti. Mä olisin luultavasti vieläkin aivan hukassa ilman terapeuttini neuvoja ja sanoja.

Suru ei aina näy päällepäin, mutta se ei silti tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

Joku, joka ymmärtää.

Mä olen jutellut nyt muutaman kerran erään ihmisen kanssa, jonka isä teki itsemurhan jokin aika sitten. Silloin kun mun äitini tappoi itsensä mä olisin toivonut, että mulla olisi ollut joku ihminen, jonka kanssa jakaa ajatuksia. Joku sellainen, joka oikeasti tietää ja ymmärtää miltä musta tuntuu. Totta kai vertaistukea saa varmaan tapauksessa kuin tapauksessa, jos sitä vain osaa etsiä ja hakea, mutta mä en osannut. Tuntuu oikeasti hyvältä kuulla, että mä olen omilla blogikirjoituksillani ja sähköpostiviesteilläni auttanut jotakuta ihmistä, jolla on tällä hetkellä todella vaikeaa.

Mä olisin itse toivonut, että mulle olisi joku osannut vaikka silloin kesällä kertoa, että se kipu ja ahdistus kyllä vähenee ajan kanssa, ettei se jatku ikuisesti. Vaikka niin moni muu asia on multa täysin pimennossa enkä muista kesän tapahtumista juuri mitään, sen kivun mä muistan. Se on jotain sellaista, mitä mä en usko koskaan unohtavani. Aika kultaa muistot, totta kai, ja varmasti vielä koittaa se päivä, jolloin mä en samalla tavalla pysty muistamaan millaista se todella oli. Millaisen helvetin läpi mä jouduin menemään, minkä läpi mut raahattiin välillä lähes väkisin, kun omat voimat olivat loppuneet. Tällä hetkellä mä kuitenkin muistan sen tuskan hyvinkin elävästi, sehän on koko ajan vieläkin läsnä, vaikkei todellakaan yhtä suurena ja vaikuttavana kuin silloin aiemmin. Sen takia mä pystyn hyvin samaistumaan ihmiseen, joka käy läpi tällä hetkellä niitä ihan samoja asioita. Vaikkei mulla itselläni ollutkaan ketään, joka olisi samalla tavalla ymmärtänyt, joka olisi kokenut joskus aiemmin jotain vastaavaa, mä olen onnellinen siitä, että musta on ollut apua jollekulle toiselle.

Tein uuden kyselyn tuonne sivupalkkiin. Tällä kertaa haluaisin saada tietää millaisista postauksista te pidätte ja mitkä kiinnostavat teitä :) Noista voi siis valita useammankin vaihtoehdon ja koska mulla löi pää aika tyhjää tota väsätessä, saattoi sieltä unohtua paljonkin kaikkea enemmän tai vähemmän oleellista, joten ihan kommenttien välitykselläkin saa toki kertoa millaisia postauksia haluaisitte lukea! Kiitos etukäteen kaikille, jotka viitsitte vastata tuohon :)

Lupaan että huominen on joskus monen vuoden takainen.

Eilisestä päivästä selvitty, ja vieläpä ihan hyvin! Vein äidin haudalle kynttilän ja kukkia, itse asiassa kävin siellä eilen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Olen ennenkin maininnut, etteivät hautausmaat ole mun paikkani ja muistelen menettämiäni ihmisiä mieluummin jossain muualla kuin heidän hautojensa äärellä. Eilen oikeasti halusin mennä sinne ja se tuntui hyvältä ratkaisulta. Haudalla oli muutama muukin kynttilä ja kukkia, äitiäni oli siis käynyt muistamassa jotkut muutkin. Muuten vietin eilisen päivän ihan vaan kotona ja oli ihan hyvä, etten ollut järjestänyt itselleni mitään menoja. Tuli itkettyä "normaalia" enemmän ja lauantain juhlat ja äiti ylipäänsä pyörivät mielessä suurimman osan päivästä. Mitään varsinaista romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut missään vaiheessa, vaikka surullinen olinkin.

Olen vasta jälkeenpäin saanut kuulla, etteivät kaikki äitini ystävät halunneet tulla äitini hautajaisiin. Mä en itse kiinnittänyt siellä hautajaisissa huomiota siihen ketkä olivat paikalla ja ketkä eivät, ei mua kiinnostanut enkä totta puhuen edes tiennnyt ketkä kaikki olivat saaneet kutsun. Tätini kertoi mulle jokin aika sitten, että muutama äidin ystävä oli päättänyt jättää tulematta, sillä he eivät voineet ymmärtää miten äiti oli saattanut tehdä itsemurhan. Nämä henkilöt olivat siis yhteistuumin päättäneet olla tulematta paikalle, mutta tätini mukaan he eivät olleet vaikuttaneet kuitenkaan siltä, että tarkoittaisivat päätöksellään mitään pahaa. Mulle ei oikein selvinnyt mistä tätini sitten sai tietää syyn sille, miksi nämä ihmiset eivät tulleet, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään.

Mä olen ennenkin kuullut kuinka jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, ettei aikuisen ihmisen, varsinkaan perheellisen, pitäisi missään tilanteessa päätyä itsemurhaan. Se olisi kuulemma vielä ymmärrettävää, jos joku teini-ikäinen tai nuori aikuinen päätyisi tuollaiseen ratkaisuun, mutta oikeasti aikuisen ihmisen pitäisi pystyä selvittämään asiat ja löytämään jonkin muun ratkaisun kuin itsemurhan. Tunnen myös ihmisiä, jotka siinä 17-18-vuotiaina naureskelivat kovaan ääneen sitä, kuinka joku voi satuttaa itseään esimerkiksi viiltelemällä. Nämä kyseiset tytöt olivat avoimesti sitä mieltä, ettei mikään ole nolompaa eikä heillä onneksi ole ystäviä, jotka ovat niin "sairaita", että tekisivät mitään vastaavaa. He pilkkasivat avoimesti yhtä ystävääni, joka oli sairastunut masennukseen ja jonka käsissä oli viiltojälkiä.

Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta varsinkin näiden tyttöjen kohdalla (jotka ovat siis nykyään jo parikymppisiä) kyse taisi lähinnä olla kapeakatseisuudesta, ymmärtämättömyydestä, pinnallisuudesta ja ilkeydestä, sillä heidän suustaan kuului usein vastaavanlaisia kommentteja. Satun myös tietämään, että toisella näistä tytöistä on tällä hetkellä elämässään todella vaikeaa ja vaikken kovin tarkasti hänen asioistaan tiedä, uskon hänen ajatusmaailmansa muuttuneen aika radikaalisti siitä, mitä se muutama vuosi sitten oli. Se on niin helppo puhua ja sanoa asioita, jos ei oikeasti ole itse joutunut henkilökohtaisesti ikinä kohtaamaan niitä ja elämään niiden kanssa. 

Onko teillä kokemusta jostain vastaavanlaisesta käytöksestä?