I'm down now, but I'll be standing tall again.

Vietin eilen koko päivän parhaan ystäväni kanssa. Välillä itkimme yhdessä kaikkia ikäviä asioita, mutta seuraavassa hetkessä jo nauroimme ja pidimme hauskaa. Teimme hyvää ruokaa, katsoimme pari elokuvaa ja puhuimme - paljon. Anton huiteli koko päivän (ja yön...) jossain teillä tietämättömillä, joten saimme olla Essin kanssa ihan kahdestaan. Essin vuosia kestänyt parisuhde päättyi vähän aikaa sitten, joten saimme kumpikin lohduttaa ja tsempata toisiamme.

 

Olemme nähneet viime aikoina aivan liian harvoin, mutta toivottavasti siihen tulee nyt muutos. Olen todella kaivanut Essin seuraa ja eilinen muistutti minua siitä, kuinka hyvin viihdynkään hänen seurassaan. Essi on isosiskoni ja poikaystäväni lisäksi ainut ihminen, kenen seurassa olen aina pystynyt olemaan täysin oma itseni. Olen kiitollinen siitä, että minulla on niin hyvä ystävä.

 

Oli aika jännä huomata, että Essillä on ollut hyvin paljon samanlaisia tunteita ja ajatuksia eronsa jälkeen kuin minulla vanhempieni kuoleman jälkeen. Ovathan ne toki kaksi aivan eri asiaa, mutta me molemmat olemme menettäneet tärkeitä ihmisiä elämästämme ja se sattuu. Kumpikaan ei voi tarkalleen tietää miltä toisesta tuntuu, mutta me myös tunnemme toisemme sen verran hyvin, että osaamme kyllä olla toistemme tukena tilanteessa kuin tilanteessa. Tuntui muutenkin hyvältä päästä pitkästä aikaa näyttämään Essille kunnolla miten tärkeä hän minulle on. Sitä ei voi mielestäni koskaan korostaa läheisille ihmisille liikaa :)

 

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Helppo elämä.

En käsitä miten kukaan voi tosissaan sanoa, että mun elämä on ollut helppoa. Äitini teki itsemurhan vain hetki isäni kuoleman jälkeen ja mä nostan kyllä hattua sellaiselle ihmiselle, joka vielä tollasten asioiden jälkeen voi sanoa, että oma elämä on helppoa. Tämä kyseinen henkilö on itse hiljattain saanut kuulla olevansa vakavasti sairas, enkä mä edes oleta ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Mun mielestä on kuitenkin kohtuutonta alkaa mulle tiuskia tai varsinkaan vedota siihen, että mun elämäni on ollut niin helppoa.

 

Okei joo. Mä en (tietääkseni) ole vakavasti sairas enkä ole koskaan ollutkaan. Mä en ole elämässäni kokenut minkäänlaista väkivaltaa, mitä nyt joskus lapsina tapeltiin isosiskon kanssa. En myöskään ole koskaan eronnut vakavasta suhteesta tai kokenut mitään isoja parisuhteeseen liittyviä kriisejä. Enkä ole oikeastaan koskaan kärsinyt minkäänlaisista taloudellisista tms. ongelmista. Saattaa siis kieltämättä kuulostaa siltä, että mun elämäni on kuin ruusuilla tanssimista.

 

Mutta.

 

Mä olen elänyt puoli vuotta tietäen, että mun oma äitini hirtti itsensä. Kaksi vuotta sitten koin siihen astisen elämäni järkyttävimmän hetken, kun polisiit tulivat kotiimme kertomaan, että isäni on kuollut. Vieläkö kuulostaa yhtä ihanalta?

 

Vaikeudet mun elämässäni ovat kieltämättä vähän yksipuolisia. Ne liittyvät samaan asiaan ja kuten sanottu, en voi millään tietää miltä tuntuu esimerkiksi vaikka sairastua vakavasti. Mutta yhdenkään ihmisen tässä maailmassa ei tarvitse tulla mulle sanomaan, että mä olen päässyt helpolla ja mulla on helppo elämä.

 

En edes tiedä minkä takia otin kyseisen ihmisen puheet itseeni tällä tavalla, mutta voi luoja että mua suututti. Ihmiset osaavat olla kyllä välillä niin ajattelemattomia.

Be strong.

Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet elämässään erilaisia menetyksiä. Varsinkin viime aikoina näitä sähköposteja on tullut melko paljon ja yhdessä viestissä oli mukana eräs lausahdus, jonka päätin jakaa täällä blogissakin: "Anyone can give up, it's the easiest thing in the world to do. But to hold it together when everyone else would understand if you fell apart, that's true strength." Olen niin samaa mieltä tuon lauseen kanssa ja toivonkin, että kaikki, jotka kamppailevat jonkin asian kanssa ja jaksavat yrittää selvitä ongelmistaan, muistaisivat tuon.

Ei sillä, ei siinäkään ole siis mitään väärää, vaikka romahtaisi eikä jaksaisi enää olla vahva. Se on täysin ymmärrettävää ja onhan minullekin käynyt niin. Mielestäni tuon voisi yhdistää myös siihen, että sen romahduksen jälkeen pääsee taas jälleen ylös, omin avuin tai muiden auttamana. Ei ihminen ole mielestäni heikko, jos hän tarvitsee apua selviytyäkseen menetyksistä. Sekin on itse asiassa vahvuutta, että tunnistaa omat rajansa ja tietää milloin ei enää selviä yksin ilman apua. Se taas ei mielestäni ole vahvuutta, jos antaa surun/ongelmien ottaa vallan itsestään eikä edes yritä tehdä mitään päästäkseen eteenpäin ja asioiden yli. Ihminen saa surra, mutta jossain vaiheessa pitää pystyä jatkamaan normaalia elämää. Mielestäni toivo on menetetty siinä vaiheessa, kun ihminen itse ei näe mitään syytä enää edes yrittää jaksaa.

 

Kaiken on kuitenkin lähdettävä liikkeelle ihmisen omasta tahdosta. Vaikka kaikki läheiset yrittäisivät auttaa ja tekisivät kaikkensa, jotta vaikeuksia kohdannut ihminen pääsisi taas jaloilleen, ei siitä ole mitään hyötyä, mikäli kyseinen henkilö ei sitä itse halua. Mä olen itse huomannut, että välillä pitää ihan oikeasti tehdä töitä sen eteen, että löytää jotain syitä vielä jatkaa tätä elämää tai että jaksaa nousta edes sängystä ylös. Tiettyyn pisteeseen asti muut ihmiset voivat auttaa ja vaikka repiä väkisin ylös sieltä sängystä, mutta ei loputtomiin. Äitini on hyvä esimerkki ihmisestä, joka ei itse halunnut riittävästi jatkaa elämäänsä. Hän ei päässyt yli isäni kuolemasta ja päätyi lopulta tekemään itsemurhan. Häntä autettiin ja tuettiin, mutta se ei riittänyt.

 

Tässä postauksessa ei taida olla paljonkaan järkeä, mutta en oikein osannut paremminkaan selittää mitä ajan takaa. Pistetään sen piikkiin, etten ole vielä terve! :D

Muistot satuttavat.

Tiedättekö sen tunteen, kun kuulette jonkun biisin vaikka radiosta ja sen kuuleminen ihan oikeasti sattuu? Kun se kappale tuo mieleen niin paljon muistoja, että alkaa väkisinkin itkettää ja ahdistaa ihan älyttömästi. Mä ainakin liitän monet biisit joihinkin tiettyihin hetkiin tai ihmisiin. Äitini kuoleman jälkeen en ole pystynyt kuuntelemaan tiettyjä biisejä lainkaan ja ne muutamat kerrat, kun jostain on alkanut jokin niistä biiseistä soida, minuun on sattunut ja olen pyrkinyt pääsemään kyseisestä tilanteesta pois.

 

Hassua miten musiikkiin voikin liittyä niin paljon tunteita ja muistoja, mutta niin se vain on. On monia biisejä, jotka tuovat jonkin verran niitä muistoja mieleen ja saatan alkaa itkeä tai ainakin ne saavat minulle aikaan pahan mielen, mutta eräs kappale on ylitse muiden. Ei tästä ole montaakaan viikkoa, kun se alkoi soida radiosta ja purskahdin aivan tajuttomaan itkuun saman tien. Vajosin lattialle ja itkin ties kuinka kauan. Ja se kaikki vain yhden biisin takia...

 

Toinen hyvä esimerkki tällaisista on Titanic. Siis se elokuva. En edes muista kuinka monena vuotena niin teimme, mutta meillä oli tapana katsoa kyseinen elokuva vähintään kerran vuodessa yhdessä äitini ja isosiskoni kanssa. Se oli tavallaan meidän juttumme, enkä enää nykyään halua edes kuulla puhuttavan kyseisestä elokuvasta. Pidän siitä, mutta en usko pystyväni enää sitä katsomaan. En ainakaan ihan lähiaikoina. Ei se tunnu enää oikealta, eikä ole sama asia katsoa sitä jonkun toisen kanssa tai yksin. Äidin kuuluisi katsoa sitä minun kanssani.

Kiitos äiti ja isä ♥

Sairaalassa ollessani aloin taas ikävöidä vanhempiani ihan älyttömästi. Samassa huoneessa kanssani oli minun ikäiseni tyttö, jonka vanhemmat kävivät häntä katsomassa, ja jollain tavalla hänen vanhempansa muistuttivat kovasti omiani. Eivät niinkään ulkonäöllisesti, mutta olisin hyvin voinut kuvitella omien vanhempieni toimivan juuri samalla tavalla. Isäni kuolemasta on aikaa kaksi vuotta enkä oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua siihen. Olisinko iloinen siitä, että olen pärjännyt näinkin hyvin ja pystyn muistelemaan isääni hymyillen, vai pitäisikö minun itkeä tiedostaessani, että isäni on jo kaksi vuotta ollut poissa elämästäni?

 

Olen monet kerrat sanonut, ettei minulla enää ole vanhempia. Ei äitiä eikä isää, mutta eihän se oikeastaan pidä paikkaansa. He tulevat aina olemaan minun vanhempani, vaikka he eivät tässä maailmassa enää olekaan. Tulen aina muistamaan heidät ja rakastamaan heitä, ei mikään mahti tässä maailmassa voi muuttaa sitä. Isäni kuului elämääni 18 vuoden ja äitini 20 vuoden ajan ja olen kiitollinen jokaisesta vuodesta, kuukaudesta, viikosta ja päivästä, jonka sain heidän kanssaan viettää. Toisille näitä vuosia siunataan enemmän, mutta minulla ne vuodet ovat jo takanapäin.

 

Haluaisin pystyä jollain tavalla kiittämään vanhempiani siitä, että he olivat olemassa. He rakastivat minua, huolehtivat minusta, kasvattivat minut ja välittivät. En olisi se ihminen, joka nyt olen, ilman heitä. Kiitos äiti ja isä ♥