19.8.2014

Äiti toisen naisen lapselle?

Jos sinua ei kiinnosta lukea pitkää vuodatusta parisuhteesta, pettämisestä ja ennen kaikkea sen seurauksista, suosittelen suosiolla skippaamaan tämän. Mä päätin keväällä vakaasti vaieta tästä asiasta. En halunnut kirjoittaa blogiini näistä asioista, vaikka tavallaan mulla oli ihan mieletön tarve saada purkaa niitä ajatuksia ja tunteita jonnekin. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja koska koko meidän perheen elämä tulee ilmeisestikin muuttumaan aika radikaalisti, mä olen vähän niin kuin pakon edessä. Kunhan tämä käsi tästä paranee ja kirjoittaminen käy helpommin, aion ja haluan jatkaa blogin kirjoittamista taas useammin ja säännöllisemmin ja sitä varten mun täytyy valaista mitä täällä on tapahtunut.

Kirjoitin keväällä kuinka meillä meni Antonin kanssa huonosti. Siis todella huonosti ja jonkin aikaa olin itse asiassa täysin varma siitä, ettei meidän suhteesta tule enää mitään. Mä sain nimittäin kuulla, että Anton oli pettänyt mua ja kaiken huipuksi se nainen oli tullut raskaaksi ja aikoi myös pitää lapsen. On varmaan sanomattakin aika selvää, että toi oli ihan valtava järkytys mulle. En tiennyt mitä mun olis pitänyt tehdä, sillä mä rakastin Antonia ja olisin hyvinkin helposti voinut antaa anteeksi sen, että se meni isänsä kuoleman jälkeen kännissä sekoilemaan jotain. Mutta se lapsi. Siinä yhdessä hetkessä mä tajusin, että kaikki se, mitä me oltiin Antonin kanssa suunniteltu tulevaisuudelle, tulisi muuttumaan. Siitä ei tulisi vain mun lapseni isä vaan myös jonkun toisen naisen lapsen. Se sattui, se sattui aivan helvetin paljon. Niin paljon, etten mä tiennyt pystyisinkö kestämään sitä.

Anton katui ja ainut syy siihen, että mä ylipäänsä pystyin antamaan sille anteeksi olikin nimenomaan se, että mä tosissani näin kuinka pahalta siitä tuntui ja miten se katui tekoaan. Me keskusteltiin kaikki kolme tästä asiasta kevään aikana moneen otteeseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että Antonin isyys varmistetaan, mutta lapsen äiti kasvattaa lapsen pääasiassa yksin. Toi päätös sopi mulle paremmin kuin hyvin, mutta idea ei tosiaan lähtenyt multa tai edes Antonilta. Se lähti sen lapsen äidiltä. Se halusi muutenkin muuttaa ulkomaille ja viedä lapsen mukanaan sinne. No, milloinkas sitä asiat menisivät kuten on suunniteltu?

Jokin aika ennen lapsen syntymää tämä nainen alkoi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Hän sanoi, ettei haluakaan pitää lasta vaan haluaa antaa sen adoptioon. Tajusin jo siinä vaiheessa, että se ajatus vaivasi Antonia enkä millään lailla syytä häntä siitä. Kyllä muakin varmasti kiusaisi tietää, että mun lasta kasvattavat jotkut ihan vieraat ihmiset, vaikkakin alunperin Antonin ei ollutkaan tarkoitus osallistua lapsen elämään. Lapsi syntyi viime viikolla ja tuoreen äidin mieli muuttui taas. Ei adoptiota. Ei hän haluakaan olla kokonaan erossa lapsestaan ja hänkin haluaa tietää, että lapsi varmasti voi hyvin. Siinä vaiheessa hän ehdotti, että Anton ja minä otetaan lapsi sen sijaan, että hän antaa sen adoptioon, ja Antonista tulisi siis lapsen yksinhuoltaja.

Rehellisesti sanottuna mä en ollut pienessä mielessäni kertaakaan ajatellut, että toi voisi edes olla vaihtoehto. Jotenkin mä aina ajattelin, että joko se lapsi on meidän elämässä siten, että Anton näkee sitä toisinaan ja on ns. etävanhempi sille tai sitten ei näe ollenkaan. Se, että lapsi asuisi nimenomaan meidän kanssa ja me kasvatettaisiin se yhdessä, ei juolahtanut kertaakaan mun mieleeni. Mun ilme taisikin olla aika näkemisen arvoinen, kun Anton kertoi tosta mulle. Aluksi mä ajattelin, että ei todellakaan, ei missään nimessä. Meillähän on jo kuukauden ikäinen vauva, ei me pystytä ottamaan toista enkä mä mitenkään pystyisi olemaan äiti toisen naisen lapselle!

Aikani mietittyäni mä kuitenkin tajusin, ettei se lapsi ole tehnyt kellekään mitään pahaa. Se poika on täysin viaton siihen, mitä on tapahtunut eikä sen pidä joutua kärsimään tän tilanteen takia. Toki hän on vielä niin pieni, ettei mistään mitään ymmärrä, mutta joka tapauksessa munkin täytyisi ajatella hänen parastaan. Kukaanhan ei voisi Antonia (tai meitä) pakottaa suostumaan tuohon järjestelyyn, mutta ilmeisestikin niin nyt sitten tulee käymään. Tässä on kuitenkin vielä aika paljon setvimistä, kun toi ei nyt ole ihan sellainen asia, mikä me keskenämme päätetään. Isyystestit ja muut on vielä tehtävä ja muutenkin pojan äitihän saattaa vielä muuttaa mielensä. Hän on kyllä 100% vakuuttunut siitä, että Anton nimenomaan on isä, mutta toki se täytyy varmistaa. Eniten mua ehkä pelottaakin se, että kun Anton on alkanut jo kiintyä lapseen niin mitä jos yhtäkkiä nainen muuttaakin mielensä jälleen kerran? Myös mä olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että meillä on täällä kohta toinenkin pienokainen ja itsekin olen jo jonkin verran kiintynyt häneen.

Mä ihan oikeasti toivon, ettei mitään tällaista olisi koskaan edes tapahtunut, sillä onhan tä nyt aivan hirveä tilanne kaikenkaikkiaan ja mua inhottaa joutua olemaan tällaisessa välikädessä. Tehtyä ei kukaan kuitenkaan saa enää tekemättömäksi ja nyt on vain pakko sopeutua. Pikkuhiljaa se alkujärkytyskin siitä tasaantui ja nyt mulla on asian suhteen ihan hyvät fiilikset. Voisinhan mä olla itsekäs ja sanoa että ei, meille se lapsi ei tule, mutta en mä ikinä tekisi niin. Totutteluahan tä on vaatinut ja tulee vaatimaankin vielä runsaasti, mutta en mä halua enkä aio pilata välejäni mieheen, jota rakastan. En, vaikka se on tehnyt mua kohtaan todella väärin ja seuraukset siitä ovat nyt tällaiset. Anton on sanonut mulle monet kerrat, että jos mä en halua niin lapsi ei meille tule ja sitten keksitään jokin toinen ratkaisu tähän kaikkeen. Enkä mä missään nimessä suostu tähän mitenkään pitkin hampain tai ajattele, että mun on pakko tehdä tämä. Musta tulisi sillä tavalla vain katkera. Katkera sekä Antonille että todennäköisesti tuolle pienelle vauvalle.

Mulla on ollut kuukausia aikaa päästä yli siitä, että Anton petti mua eikä se asia sinänsä enää ole juurikaan vaivannut mua. Mä ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa, etten pystyisi edes katsomaan poikaa muistamatta millä tavalla hän on alkunsa saanut, mutta ei niin ole onneksi käynyt. Asia pyörii kyllä tietyllä tavalla muuten mun mielessä, mutta ei sen pikkuisen näkeminen saa mulle pahaa mieltä aikaan. Luonnollisestihan niin saattaa jossain vaiheessa käydä, mutta toivotaan parasta! Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, mutta tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin.

Tarkoitus siis olisi, ettei pojan oikea äiti juurikaan olisi lapsen kanssa missään tekemisissä. Tällä hetkellä hän ainakin toivoo, että lapsi oppisi pitämään mua äitinään ja että mä pitäisin poikaa omanani. Sitä nyt vaan ei tiedä miten se loppujen lopuksi tulee menemään enkä mä luota yhtään mihinkään ennen kuin papereissa lukee, että Anton on virallisesti pojan yksinhuoltaja. Syy sille, miksi tämä nainen ei lastaan halua pitää ja kasvattaa liittyy puhtaasti hänen päihdeongelmiinsa. Odotusaikana hän ei käyttänyt mitään, mutta ei hän kuulemma voi eikä halua lapsen takia muuttaa elämäntyyliään lopullisesti, vaikka raskausaikana niin aluksi suunnittelikin. Siitä me ollaan kaikki yhtä mieltä, ettei lapsen kannalta paras paikka suinkaan siis ole biologisen äitinsä kanssa, kun hän ei kerran olekaan valmis muuttamaan elämäänsä.

Jotkut ovat sanoneet, että eikö se adoptio silti olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu, myös vauvan. Varmasti se olisi hyvä ratkaisu, mutta Anton ei halua sitä ja koska tässä on mahdollisuus myös toisenlaiseen hyvään vaihtoehtoon, ei adoptio enää taida tulla kysymykseen. Tämä koko juttu on vielä todella monimutkainen ja epäselvä, eikä mikään siis todellakaan ole varmaa. Koitin tällä tavalla pääpiirteittäin selventää missä mennään ja samalla sain vähän itsekin kasattua näitä ajatuksia taas yhteen. Huomenna asiat voivat olla jo muuttuneet, mutta koko ajan niitä myös koitetaan saada eteenpäin ja päämääränä tässä ainakin tällä hetkellä olisi siis se, että Antonista tulisi virallisestikin poikansa isä ja sitä kautta yksinhuoltaja.

Ajattelin kirjoittaa vielä toisen postauksen koskien sitä, miten muut ihmiset ovat ottaneet tämän asian vastaan. Mielipiteitä me ollaan siis kuultu jos jonkinlaisia ja joidenkin ihmisten reaktiot ovat jopa yllättäneet meidät. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tänne asti! 

12 kommenttia:

  1. Oi että sä olet hieno ihminen! On kyllä tosi kunnioitettavaa että sä otat asian noin hyvin ja oot valmis ottamaan pienen pojan teidän perheeseen :) Mä toivon teille kaikkea hyvää, ja toivottavasti asiat selkenisivät pian. Jaksamisia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi paljon kiitoksia sinulle ihanasta kommentista :') <3

      Poista
  2. Vau, aika ihailtava toi sun asentees! En kysy tätä mitenkään ilkeesti, mut uskotko et pystyt oikeesti rakastaa jonkun toisen lasta niinku omaas? Siis varsinki ku Anton petti sua :S Tai et Helmi ja toinen vauva olis niinku "saman arvosia" sulle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) En tosiaan osaa sanoa, mutta ainakin mä koen sen olevan etu, että opin tuntemaan lapsen jo ihan vastasyntyneestä asti ja myös kasvatan hänet. Ja ainakin mä haluan kohdella Helmiä ja vauvaa samalla tavalla ja pitää heitä samanarvoisessa asemassa :)

      Poista
  3. Aika hurjaa tekstiä. Sulla on kuitenkin hyvä asenne ja toivottavasti saatte asiat järjestykseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä tässä on tullut muutamat itkupotkuraivaritkin vedettyä asiaa miettiessä, mutta nyt fiilikset ovat onneksi ihan hyvät! Kiitos kommentista :)

      Poista
  4. jotenkin oon aina miettiny et anton vaikuttaa tosi ihanalta ja silleen täydelliseltä mieheltä. mulle tuli paha mieli sun puolesta :( mut kuten on sanottu niin sun asenne on tosi hyvä, tsemppiä paljon!

    onko lapsella muuten nimeä vielä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anton on ihana ja ihan täydellinen mulle, virheistään huolimatta :) Kiitos hirmuisesti<3 Vauvalla ei ole vielä nimeä, mutta Antonilla on kyllä muutamia ehdotuksia mielessä, joista hän varmaan johonkin päätyy, mikäli asiat nyt menevät niin kuin niiden "pitäisi" :)

      Poista
  5. Hieno asenne sinulla! Olen itse vastaavassa tilanteessa ja samat asiat pyörii mielessä, kun sulla! Poikaystäväni entinen "hoito" tuli raskaaksi juuri ennen kuin aloimme seurustelemaan. Poikaystäväni ei silloin tosin tiennyt asiasta. Olemme olleet nyt 10kk yhdessä ja lapsi on nyt parin kuukauden ikäinen. Kuulin asiasta vasta syntymän jälkeen, joten asiaa ollaan tässä sulateltu! Vielä en tulevasta tiedä ja isyystesti vielä tulossa, joten katsotaan nyt mitä tulevan pitää. Haluan kuitenkin yrittää. Ei voi tietää miten pitkälle rakkauskantaa, jollei edes yritä. Lapsi on kuitenkin syytön tilanteeseen. Paljon tsemppiä teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiva kun kommentoit! Mulle tuli jollain tavalla tosi helpottunut olo tän sun kommentin jälkeen, kun tajusin etten ole tosiaan yksin tällaisessa tilanteessa. Vaikka siis en tietenkään kenellekään toiselle toivokaan mitään tällaista :/ Sunkin asenne on ihailtava ja tosiaan, koskaan ei tiedä ellei yritä :) Kiitos hirmuisesti ja tsemppiä sinnekin päin!

      Poista
    2. Itseäni on helpottanut myös kun olen lukenut vastaavia tilanteita! Tiedän ettei tässä ainoita olla jotka ovat saman tilanteen kokeneet! Nyt kun aloin pikkuhiljaa tottua tilanteeseen että tulen olemaan lapsen elämässä myös mukana niin lapsen äiti muutti asiasta mielen ja en saa kuulemma lasta nähdä. Näin hänet eilen ensimmäisen kerran ja ristiäisiin en saa enää tulla. Tämä on niin uskomatonta! Yritetään vielä puhua järkeä äidille. Lapsellehan se parasta olisi kun tällä olisi kaksi rakastavaa perhettä.

      Poista
    3. Ääh ei voi olla totta! :/ Toivottavasti äiti muuttaa mielensä, sillä onhan toi käytännönkin kannalta aika hankalaa, jos sä et saa olla missään tekemisissä lapsen kanssa. Varmaan äiti kokee olonsa uhatuksi miettiessään, että joku toinenkin nainen hoitaisi hänen lastaan ja olisi suhteellisen tiiviisti tekemisissä lapsen kanssa, mutta toivottavasti hän lopulta tajuaa, että se olisi vain hyvä asia lapsen kannalta.

      Poista