Poissa.

Tein sen. Poistin vihdoin puhelimestani äitini numeron sekä kaikki viestit ja whatsapp-keskustelut. Mä olin miettinyt tätä todella, todella pitkään ja olen noista viesteistä sun muista puhunut pariin otteeseen ennenkin. Aiemmin olen aina ajatellut, että niiden viestien täytyy olla siellä puhelimessa. Niiden pitää löytyä sieltä, vaikka mä en niitä aikoisi koskaan enää lukea. Nyt viime viikkojen aikana mä olen tajunnut, että mä vain kiusaan itseäni sillä, kun näen esimerkiksi juuri whatsapin keskusteluja selatessani siellä äitini nimen. Se sattuu. Joka ikinen kerta.

Mä tulen todennäköisesti katumaan tuota tekoa vielä monen monta kertaa, mutta tällä hetkellä mulla on jollain tavalla huojentunut olo. Ehkä tämä oli taas yksi askel kohti sitä irtipäästämistä? Ja kun asiaa oikeasti alkaa ajatella niin eihän siinä ole mitään järkeä, että mä joudun lähes päivittäin muistamaan, etten enää koskaan saa viestejä äidiltäni. Totta kai toikin asia saattaa pyöriä mielessä muutenkin, mutta se tulee joka kerta mieleen, kun näen äitini nimen puhelimessani. Miksi kiusata itseään turhaan? Mä olen joutunut äitini kuoleman takia kestämään jo niin paljon, että ehkä sitä voisi edes yrittää jollain tavalla vaikuttaa siihen, kuinka paljon kärsin vielä tänäkin päivänä sen asian takia. Kaikkeen en tietenkään voi vaikuttaa, mutta toikin oli juuri sellainen asia, mihin todellakin pystyin vaikuttamaan.

Tällaiset pienet teot vievät aina eteenpäin ja mä uskon vakaasti siihen, että vaikka mä saatankin joskus vielä olla vihainen itselleni siitä, kun olen mennyt poistamaan nuo kaikki, on se kuitenkin loppujen lopuksi parempi. Voin hyvin kuvitella tilanteen, että jonain iltana, kun elämä potkii päähän ja suru on taas vallannut mieleni täysin, haluaisinkin yhtäkkiä päästä lukemaan äitini lähettämiä viestejä. Sitä kautta pääsisin vähän lähemmäs häntä ja saisin jonkin konkreettisen todisteen siitä, että äiti todella on ollut täällä. Nyt en enää voikaan tehdä niin ja tuollaisena epätoivon hetkenä saatan suuttua itselleni ja ajatella, että tein ison virheen. Seuraavana aamuna ajattelenkin sitten todennäköisesti taas niin, että luojan kiitos mä en päässyt niitä keskusteluja lukemaan. Niiden lukemisesta saa sen hetken helpotuksen ja lohdun, mutta ne jäävät väkisinkin pyörimään päähän vielä jälkeenpäinkin ja silloin kaduttaa. 

Mukavaa alkuviikkoa kaikille ♥

'Cause all of me loves all of you.

Se on ihan käsittämätöntä, että vaikka mä saatan purskahtaa 30 kertaa päivässä itkemään äidin itsemurhaa miettiessäni, Anton jaksaa joka ikinen kerta tulla lohduttamaan ja rauhoittelemaan mua. Joka ikinen kerta Anton sulkee mut syliinsä ja pitää mua siinä ja puhelee mulle kunnes mä rauhoitun. Viimeinen viikko on ollut erityisen vaikea, sillä äidin kuolema on nyt pyörinyt tämän "1-vuotispäivän" takia mielessä ihan jatkuvasti. Anton on ollut päivät töissä, mutta mä olen nukkunut tavoistani poiketen koko viikon puoleenpäivään saakka ja vähän ajan päästä Anton onkin jo tullut takaisin kotiin. Suurimman osan vapaa-ajastaankin Anton on ollut kotona mun kanssa, vaikka mä olen monta kertaa sanonut, että sen pitäisi nähdä kavereitaan, kun joku on pyytänyt sitä jonnekin. Se ei ole lähtenyt. Joka ikinen kerta tän viimeisen viikon aikana se on sanonut, että mä tarvitsen sitä nyt enemmän kuin kukaan muu.

En tiedä mitä olen tehnyt, että olen saanut tuollaisen miehen itselleni. Eilisissä juhlissa ystäväni sanoi mulle, että on ihan käsittämätöntä miten paljon rakkautta meidän välillä on. Myöhemmin eräs toinen sanoi, että Anton katsoo mua yhä kuten vastarakastunut katsoo rakastettuaan. Mä tekisin itse ihan mitä tahansa rakkaani puolesta ja tiedän tunteen olevan molemminpuolinen. En mä olisi uskonut löytäväni elämäni rakkauden yläasteikäisenä, mutta niin siinä kävi. Anton on mun kaikkeni.

En tiedä olisinko selvinnyt menetyksistäni ilman Antonia. Tai varmaan olisin, mutta en yhtä hyvin, en todellakaan. En tiedä missä olisin nyt, jos olisin ollut aivan yksin menettäessäni ensin isäni ja myöhemmin äitini. Anton on pitänyt mut pystyssä, saanut mut tuntemaan oloni turvalliseksi, tehnyt kaikkensa mun eteen. Aina välillä musta on tuntunut, että mä olen aivan yksin nyt, kun mulla ei enää ole äitiäkään. Hetken päästä mä kuitenkin aina havahdun ja tajuan, että enhän mä ole yksin - mulla on Anton. Riittääkö se sitten? Riittääkö Antonin rakkaus mua kohtaan korvaamaan sen, ettei mulla enää ole vanhempia? Ei ehkä, mutta se on nyt ainut mitä mulla enää on ja mä olen kiitollinen siitä. 

Suru.

Surettaa, itkettää ja kiukuttaa. Haluan äidin itsemurhan pois mielestäni, mutta se vaan on ja pysyy siellä. Tekisi mieli lähteä kunnon juoksulenkille, mutta ei tällä mahalla pahemmin juosta. Haluaisin rääkätä kroppani siihen pisteeseen, että jokainen lihas huutaisi kivusta enkä mä enää jaksaisi miettiä mitään. Mä en voi tehdä sitä. Mä voin vaan olla kotona tai korkeintaan tehdä pieniä kävelylenkkejä. Kiva.

Huomiseksi mun on kuitenkin pakko saada tämä mieliala vähän iloisemmaksi, sillä meidän olisi tarkoitus viettää huomenna yhdistettyjä kihlajaisia, tupareita ja synttäreitä. Mutta toisaalta tulen kyllä luultavasti paremmalle tuulelle ihan jo siitä, kun saan taas olla kaikkien rakkaiden ihmisten ympäröimänä, vaikka tällä hetkellä harmittaakin. Rehellisesti sanottuna juhliminen tai varsinkaan sellaisten järjestäminen ei kiinnosta tällä hetkellä pätkän vertaa, mutta onneksi Anton on lupautunut hoitamaan aika pitkälti kaikki valmistelut.

Toivon mukaan huominen päivä olisi jo hieman parempi. Toivossa ainakin on hyvä elää, eikö :)

Vuosi äidin itsemurhasta.

Vuosi ei ole pitkä aika, mutta viime vuosi on ollut elämäni pisin. Äidin itsemurhasta on nyt kulunut vuosi ja mun oloni on ennen kaikkea tyhjä. Turta. Tuntuu pahalta ajatella sitä, sillä muhun sattuu joka ikinen kerta, kun muistan mitä äitini teki. Mikä aiheutti sen, ettei hän enää ole täällä. Enää se ei onneksi pyöri mielessä aivan koko ajan, vaikka monta kertaa päivässä jokin asia muistuttaa mua äitini kuolemasta. Siitä on jo vuosi. Tekisi mieli antaa aplodit itselleni, kun olen selvinnyt tästä näinkin hyvin, ja ainahan sanotaan, että se ensimmäinen vuosi on kaikkein pahin.

Viime kuukaudet ovat menneet jo paljon nopeammin, mutta mä voin vaikka vannoa, ettei aika kulunut samalla tahdilla vielä viime kesänä ja syksynä. Se mateli. Viikko ei ollut normaalin viikon pituinen, se tuntui kestävän vähintään kuukauden. Aluksi mulla ei ollut edes minkäänlaista käsitystä ajasta. En mä tiennyt onko aamu vai ilta, en tiennyt milloin vuorokausi vaihtui seuraavaksi tai mitä ympärilläni tapahtui. Se oli sitä aikaa, kun en vielä edes kunnolla tajunnut mitä on tapahtunut ja kun koitin sisäistää mitä äidin kuolema oikeasti tarkoittaa. Sen lopullisuutta mä en ole tainnut ymmärtää täysin vieläkään.

Mulla on joskus harvoin vieläkin sellaisia hetkiä, kun ihan oikeasti uskon vielä näkeväni äitini. Uskon hetkittäin aivan kirkkaasti siihen, että kyllä äiti vielä tulee takaisin. Että jonain päivänä meidän ovikello soi ja äiti seisoo siellä hymyillen. Se on pelkkää harhakuvitelmaa, totta kai. Sillä hetkellä se tuntuu lohduttavalta, mutta myöhemmin vain musertavalta. Kyllähän mä sen tiedän, että mun äitini on kuollut, mutta luultavasti mun pitäisi ensin hyväksyä se mitä on tapahtunut, jotta voisin täysillä ymmärtää sen, että kaikki on niin lopullista.

Enkä mä pysty hyväksymään sitä, mitä äitini teki ja mihin hänen tekonsa johti. Niin paljon kun mä äitiäni rakastankin ja kaipaan, mä en käsitä miten voisin milloinkaan hyväksyä kaikkea tapahtunutta. Tai ehkä juuri siksi mä en hyväksykään. Miten mä voisin hyväksyä sen, että ihminen jota mä rakastin niin, niin paljon halusi lähteä pois tästä maailmasta? Pois mun luota. Jättää meidät kaikki. Ja nyt mä olen yksin, yksin ilman äitiä.

En olisi koskaan uskonut pystyväni tuntemaan tällaista ikävää. Mä haluan äitini takaisin, tekisin ihan mitä tahansa, että äiti palaisi. Ihan mitä tahansa. Mutta se ei riitä. Se ei auta, vaikka mä haluaisin sitä kuinka paljon tahansa. Vaikka mä kuinka itkisin, huutaisin ja rukoilisin. Äiti tappoi itsensä ja on poissa ikuisesti.

Huono päivä.

Niin paljon on taas tapahtunut, niin moni asia muuttunut enkä mä pysy enää perässä. Oon puolet ajasta aivan sekaisin jopa siinä mikä viikonpäivä on, saati sitten, että mun pitäisi oikeesti sisäistää ja ymmärtää mitä kaikkea mahdollista tässä on taas tapahtunut. Eivätkä ne asiat oikeastaan ole edes kovin ihmeellisiä tai mullistavia. Suurin osa on ihan positiivisia, mutta muutoksia joka tapauksessa, eikä mun pää selvästikään pysy menossa mukana.

Eipä sillä, tällä hetkellä mulla ei ole muuta kuin aikaa miettiä ja maata kotona. Mä en juurikaan saa tehdä tällä hetkellä mitään fyysisesti rasittavaa ja Antonkin on päivät töissä. Ei mua mihinkään vuodelepoon ole määrätty, mutta siltä tällä hetkellä vähän tuntuu... Niin ne ajat vaan ovat muuttuneet, sillä ei mulle vielä jokin aika sitten ollut mikään ongelma vaan maata sängyssä ja nukkua päivästä ja viikosta toiseen. Nyt se on ongelma ja johan tätä yksinoloa onkin jatkunut päivän verran. Mua inhottaa olla omien ajatusteni vanki. Mulla on paha mieli, ihan älytön ikävä äitiä ja montaa muutakin ihmistä, jotka eivät syystä tai toisesta ole täällä, enkä mä haluaisi ajatella. Mun on kuitenkin pakko, koska kuten mainitsin, tässä on viime aikoina sattunut yhtä sun toista ihan lähtien tästä meidän muutosta ja siskoni häistä enkä mä ole vielä oikein pystynyt sisäistämään kaikkea.

Mua ei myöskään huvita tehdä mitään, joten mä olen tämänkin päivän lähinnä makoillut sängyllä kissojen kanssa ja itkenyt vähän väliä. Aina jossain välissä mä olen havahtunut ja miettinyt, että minkähän ihmeen takia mä taas vollotan mun huonoa, surkeaa ja epäreilua elämääni. Mulla sentään on elämä, eikä se enää niin kovin huonoa ole. Asiat ovat päivä päivältä aina vaan paremmin eikä mikään itsesäälissä rypeminen ainakaan helpota tilannetta. Mutta ei kai sitä pahaa oloa kannata pitää sisällään ja pitäisi vaan itkeä jos itkettää. Se tuntuu vaan niin tyhmältä ja saa mut tuntemaan itseni täysin naurettavaksi ääliöksi.