Ruokahaluttomuus.

Eilen oli huono päivä, mutta tänään onneksi jo paljon parempi siitäkin huolimatta, että terapeutti tosissaan meni vaihtoon. Kävin siellä tänään toisen kerran ja sama meno jatkui. Hän kohteli mua kuin pikkulasta ja tällä kertaa jopa sanoin asiasta, mutta eipä se juuri auttanut. Ehkä seuraavan kanssa asiat sujuu vähän paremmin :)

Mä en tiedä johtuuko se tästä raskaudesta vai mistä, mutta mulla ei ole ollut moneen päivään minkäänlaista ruokahalua. Kaikki ruoka ällöttää ja ei edes tunnu siltä, että olisi lainkaan nälkä. Söin tossa äsken juuri appelsiinin ja puolessa välissä tuntui, että maha on jo ihan täysi. Sitä se ei kuitenkaan voi olla, sillä mä en ole syönyt tänään juuri mitään muuta. Pakko vaan koittaa syödä vaikka väkisin ja mieluummin tämä kuin se paha olo, joka mua joulun aikoihin piinasi. Toisaalta mulla on monesti aiemminkin ollut tällaisia kausia. Kun on tarpeeksi surullinen, ei tee myöskään mieli syödä :/ Onneksi mulla on kuitenkin täällä kotona eräs herra, joka muistuttaa mua vähän väliä muutenkin siitä, että mun pitäisi syödä :D 

Käykääpä hei vastailemassa tuohon uuteen kyselyyn! Mua kiinnostaa ihan hirveesti tietää minkä ikäiset ihmiset blogiani lukevat :) Kiitos etukäteen vastauksista kaikille!

Se mikä ei tapa, vahvistaa.

Vai vahvistaako? Ihmiset sanovat, että mä olen vahva. Että menetykset ovat tehneet musta vahvemman ihmisen. Mä en tunne olevani vahva, päinvastoin itse asiassa. Enkä mä edes halua olla vahva. Haluaisin olla se sama ihminen, joka olin vielä hieman yli kaksi vuotta sitten. Olen tainnut aiemminkin mainita tästä ihan samasta asiasta. Kaipaan sitä aikaa, kun kaikki oli vielä hyvin. Elin lähes täysin huoletonta elämää ja olin onnellinen. Nyt jälkeenpäin harmittaa, etten osannut silloin arvostaa tarpeeksi sitä, kuinka hyvin kaikki asiat olivat. Mulla oli kaikkea, mun elämä oli lähes täydellistä. Nyt se on säröinä eikä se tule koskaan olemaan ennallaan.

Kaiken lisäksi mulla olisi tälläkin hetkellä mahdollisuus elää melko normaalia ja onnellista elämää, mutta mä en halua. Tai oikeastaan ei ole kyse halusta vaan siitä, etten mä tunne kykeneväni siihen. Miten mä siis voisin olla vahva, jos mä samaan aikaan yhä vaan elän keskellä sitä samaa surua, joka on varjostanut mun elämääni viime kesästä asti? En mä ole vahva, jos en suostu päästämään irti siitä pahasta olosta vaan koitan väkisin pitää siitä kiinni. Oma asenne merkitsee aika paljon, vaikka ei se tietenkään kaikkea ratkaise. Mä vaan uskon, että halutessani voisin olla jo paljon paremmassa kunnossa ja enemmän kiinni tavallisessa elämässä ilman jatkuvaa surua. Mä en vain osaa päästää irti.

Näistäkin asioista pitäisi puhua terapiassa ja niin mä haluaisinkin tehdä. Tällä hetkellä mulla ei vaan ole terapeuttia, jonka kanssa puhua... Ehkä sekin asia vielä ratkeaa niin kuin kaikki muukin. Kyllä mä vielä joku päivä herään hymy mun huulilla ja tajuan, että samaa on jatkunut jo pitemmän aikaa :) Täytyy vaan alkaa tosissaan tehdä töitä sen eteen!

Tuu takas, sullahan on siivet.

Tuijotin itseäni peilistä ja toistelin ääneen, että kaikki on hyvin. Yritin estää kyyneleitä valumasta, mutta täysin turhaan. Voiko kaikki olla hyvin, jos on ihan tajuton ikävä? Jos ikävöi jotain ihmistä niin paljon, että välillä tuntuu vaikealta edes hengittää? Kun yhtäkkiä tulee mieleen muisto siitä hetkestä, kun kuuli sen ihmisen olevan lopullisesti poissa. Jos mä jonkun muiston haluaisin pyyhkiä pois mielestäni, se olisi juuri se. Pystyn vieläkin muistamaan tarkalleen miltä se tuntui, kun Amanda sai viimein sanottua mulle äidin kuolleen ja sen, miten äiti oli kuollut. Sen pienen hetken aikana koko muu maailma haihtui mun ympäriltä, millään ei ollut enää mitään väliä. Mä en kuullut enkä nähnyt enää yhtään mitään, kaikki romahti ja mä tajusin kuinka pieni ihminen mä olenkaan. Kuinka helvetin pieni ja avuton voi ihminen olla.

Pääsin mä sieltä hytistä lopulta lähtemään ja sain sen itkun loppumaan, mutta melko kauan siinä taas kesti... Ehkä sinänsä ihan hyvä, että noi muut oli siinä vaiheessa jo vähän humalassa, sillä nyt ne ei ilmeisesti tajunneet, että mun "lähden vaihtamaan paitaa" -reissu kestikin vähän odotettua kauemmin. Miksi sen pahan olon pitääkin iskeä juuri sillä hetkellä, kun olisi tarkoitus pitää hauskaa? Ja mulla oli hauskaa. Ihan oikeasti mulla oli ihan mielettömän hauskaa, kunnes sekunnin murto-osassa mun mieliala vaihtui täysin ja itkua pidätellen lähdin vaihtamaan paitaa, joka muka oli tullut likaiseksi. Jouduin sitä paitsi palaamaan takaisin sinne hyttiin, sillä olin unohtanut vaihtaa sen helvetin paidan...

Mutta muuten oli kyllä tosi kiva reissu. Seura oli hyvää ja kaikki meni muuten tosi kivasti. Tästä on taas mukava palata arjen pariin :)

Uusi terapeutti.

Mun terapeutti vaihtui nyt vuodenvaihteessa ja näin tänään ensimmäistä kertaa tän uuden ihmisen. Ei toimi. Siis ei vaan toimi. Ehkä tä on pelkkää alkukankeutta, sillä oonhan mä käynyt saman ihmisen luona niin pitkään (hän jäi nyt äitiyslomalle), mutta kyllä sen toisaalta aika nopeesti huomaa, jos kemiat ei vaan kohtaa jonkun kanssa. Mä en mene terapiaan siksi, että mua aletaan paapoa ja voivotellaan, että "voi surku, kun sulla nyt on tällaista, mitäs me nyt tehtäisiin, voi voi sentään". Siis mä en ole 10-vuotias lapsi eikä lapsellekaan mun mielestä tarvitse puhua tolla tavalla. 

Mua harmittaa muutenkin ihan älyttömästi, että tässä kävi näin ja mun terapeutti vaihtui, mutta en mä mitään tällaista odottanut. Mun ei todellakaan tee mieli puhua tai avautua tolle ihmiselle yhtään mistään... Ajattelin katsoa vielä miten seuraava kerta menee ja jos se ei suju vieläkään niin mun on pakko vaihtaa sitä terapeuttia taas. Pakko mun on kuitenkin saada näistä asioista puhuttua jollekin ammattilaiselle, ei tästä muuten tule yhtään mitään.

Sitten vähän iloisempiin aiheisiin, me nimittäin lähdetään huomenna Antonin syntymäpäivän kunniaksi risteilylle pienen kaveriporukan kanssa :) Tai no me + pari riittävän vanhaa aikuista, jotta tällanen juniori (eli minä) pääsee mukaan :D Ihan kiva päästä taas vähän tuulettumaan. Tietenkään mä en voi juoda mitään, mutta onneksi hauskaa voi pitää ilman viinaakin! Siitä onkin varmaan ikuisuus, kun mä olen viimeksi ollut laivalla. Hauskaa viikonloppua kaikille! :)

Tossa kyselyssä on melkoisen yksimielistä ollut se, että haluatte kuvia postauksiin. Mulla ei itselläni ole käytössä muuta kuin puhelimen kamera, enkä muutenkaan hirveesti valokuvaamisesta välitä (saati osaa ottaa hienoja kuvia), joten aika pitkälti varmasti käytän netistä löytyviä kuvia postauksissa. Saattaapi olla, että joskus tänne kuitenkin päätyy ihan mun itseni ottamia kuvia, ken tietää :D 

Itsemurha.

Äitini itsemurhan jälkeen olen törmännyt monissa tilanteissa kysymykseen "pidänkö itsemurhaa itsekkäänä tekona?" Ennen viime kesää mä en oikeastaan ollut edes ajatellut koko asiaa, mitä nyt koulun etiikan tunneilla oli ollut pakko pohtia tuotakin. (Siellä tosin samaan syssyyn piti myös listata tapoja, joilla itsemurhan voi tehdä...) Mutta ei kyseinen aihe koskettanut mua mitenkään, se oli etäinen ja vieras. Nyt mä olen väkisinkin joutunut pohtimaan itsemurhaa ja myös sitä, pidänkö sellaisen tehnyttä ihmistä itsekkäänä.

Pidän. Mun mielestä itsemurha on aina itsekäs teko, niin karulta kuin se kuulostaakin. Ehkä sitä kuitenkin lievittää se, että mun mielestä joskus on myös pakko olla itsekäs, ja se on ihan ymmärrettävää. Tavallaan mä ymmärrän niitä ihmisiä, jotka päätyvät päättämään oman elämänsä, mutta tavallaan mä en voi ikinä ymmärtää niitä. Mun on mahdoton ymmärtää miten kukaan voisi koskaan olla niin pohjalla, että itsemurha on ainut ratkaisu. Eikä se mun mielestäni ole ratkaisu yhtään mihinkään, se on vain pakotie pois tästä elämästä. Miksen mä siis ymmärrä, vaikka olen monesti itsekin halunnut kuolla ja ollut siellä pohjalla? Siksi, etten mä ole koskaan itse ollut niin pohjalla. En usko, että kukaan voi kunnolla käsittää sitä ennen kuin tosiaan on itse siinä tilanteessa, että tosissaan aikoo tappaa itsensä. Mä en ole sitä kokenut. Mulla on ollut vaikeaa, mutta aina mä olen jostain löytänyt vielä viimeiset voimat, joiden avulla olen päässyt taas ylös. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, valitettavasti.

Joku kauhisteli joskus sitä, kuinka mä voin ajatella itsemurhan olevan itsekäs teko, kun mun äitini on sellaisen tehnyt. Mähän pidän silloin myös mun omaa äitiäni itsekkäänä. Niin pidän ja mun mielestä mulla on äitini tyttärenä täysi oikeus ajatella niin. En mä niinkään itseni kannalta tätä mieti, vaikka totta kai mä olen monet kerrat huutanut ja itkenyt sitä, että äiti jätti just mut. Ennemminkin mä pidän äidin tekoa itsekkäänä sen vuoksi, että hän jätti myös mun veljeni. Jesse oli 9-vuotias enkä mä voi käsittää miten kukaan voi jättää oman lapsena. Nimenomaan lapsen, joka on vielä lapsi. Mutta mikä mä olen arvostelemaan mun äitini tekoja? Ei mulla ole ilmeisesti pienintäkään käsitystä siitä, kuinka vaikeaa hänellä oli. En voi millään tietää miltä äidistä tuntui sillä hetkellä, kun hän teki päätöksensä. Äitini itsemurha ei ollut vain hetken mielijohde, siitä ovat kaikki olleet samaa mieltä. Se oli tarkkaan suunniteltu jo etukäteen. Mun on vain täysin mahdoton tajuta, ettei äiti nähnyt enää minkäänlaista ulospääsyä ongelmistaan ja päätyi sen vuoksi tekemään itselleen jotain niin kamalaa...

Äitini ei enää tarvitse kärsiä, mutta se maksoi sen, että minä ja äitini muut lähimmäiset joudumme elämään kärsien ja hirveää tuskaa tuntien.