Ota mua kädestä.

Mulla ei tosiaan ole ollut mitään aihetta iloon tai juhlimiseen viimeisen puolen vuoden aikana, mutta tästä päivästä olis tarkoitus tulla ensimmäinen "kunnon poikkeus", sillä mun paras ystävä juhlii tänään syntymäpäiviään :) Olen mä toki hauskaa pitänyt aiemminkin, mutta tänään olis ainakin tarkoitus juoda ja juhlia kunnolla ihan baarissa asti. Osaankohan mä enää edes tanssia :D

 

Mielenkiinnolla odotan myös sitä, tuleeko Anton paikalle. Ainakin hänet on kutsuttu, mutta me ei olla juteltu pariin päivään oikeestaan lainkaan, enkä tiedä mitä se meinaa tehdä. Pitäisi muutenkin koittaa jutella asioista kunnolla, mutta tuli Anton sinne juhliin tai ei, se ei ole oikea paikka millekään syvälliselle keskustelulle. Toisaalta olis vaan ihan kiva pitää yhdessä hauskaa, kun molemmilla on ollut tosi vaikeeta viime aikoina :/

 

Kieltämättä vähän myös pelottaa se, että mulle tuleekin yhtäkkiä illalla ihan hirveen paha mieli ja ilta päättyy mun osaltani siihen, että lähden itkien kotiin... Turha kai sitäkään on etukäteen stressata ja ainakin tällä hetkellä mulla on sellanen fiilis, että tästä illasta tulee oikeesti hauska! :)

 

Kivaa lauantaita kaikille! ♥

Help me.

Kesällä vähän äidin kuoleman jälkeen oli hetki, jolloin mä ihan tosissani uskoin sen vielä tulevan takaisin. Olin täysin surun murtama ja valvonut lähemmäs kolme vuorokautta, kun aloin selittää Antonille kuinka äiti tulee pian takaisin. Mä jopa suutuin Antonille, kun se koitti sanoa, ettei mun äitini enää voi tulla takaisin. En ymmärtänyt minkä takia se sanoi niin, miksei muka tulisi? Mä olin täysin vakuuttunut siitä, että pian äiti taas olisi täällä mun kanssa. Ei ollut kyse siitä, että mä halusin äitini palaavan takaisin vaan mä ihan oikeasti olin varma siitä, että pian se tulee. En oikein muista tiedostinko silloin kuitenkin sen, että äiti on kuollut vai enkö tajunnut enää sitäkään.

 

Joka tapauksessa toi on varmasti pelottavin asia, mitä mulle on elämäni aikana tapahtunut. Mietin pitkään kirjoitanko tästä lainkaan, mutta nyt se tuntui hyvältä idealta. Toi ei siis ole ihan normaalia ja tohon liittyi paljon kaikkea muutakin, mutta toivottavasti kukaan ei nyt pidä mua hulluna tai jotain. Sain kyllä apua tohon kaikkeen ja tilanne meni todella nopeasti ohi. Ei siitä jäänyt mitään pysyvää ja olen nyt ihan täysin terve mieleltäni.

 

Jostain syystä mua on hävettänyt toi koko juttu aika paljon. Lääkärit sanoivat mulle, etten olisi voinut tehdä mitään toisin eikä toi johtunut musta itsestäni mitenkään. Mulla oli vaan ihan tajuttoman tyhmä olo sen jälkeen, kun toi kaikki loppui ja mä tajusin taas missä mennään. Anton on ainut, joka tästä tietää eikä kenenkään muun mun läheisen tarviikaan saada tietää tästä yhtään mitään. En jaksa selittää ja pelkään ihmisten reaktioita. Vaikka kaikki on jo ohi ja se kesti vain sen pienen hetken, mä en silti usko kaikkien ymmärtävän. Ettehän tekään kaikki välttämättä ymmärrä...

This is not the end.

Pakkasin eilen pienen määrän tavaroita mukaani ja lähdin. Poikaystäväni saa asustella ihan kaikessa rauhassa meidän yhteisessä kodissamme nyt jonkin aikaa. Omasta mielestäni sain hänet ymmärtämään mikä lähtöni tarkoitus oli. Se ei suinkaan tarkoittanut tai tarkoita, että haluaisin erota. En todellakaan halua. Se ei myökään tarkoita, ettenkö enää rakastaisi poikaystävääni, sillä tunteeni eivät ole muuttuneet enkä usko, että voisin ikinä lakata rakastamasta Antonia. Lähdin yksinkertaisesti tasan siitä syystä, että pelkäsin olla omassa kodissani.

 

Anton sanoi keskustelumme aikana monesti, että hän voi olla kutsumatta niitä ystäviään meille ja hän voi viettää vähemmän aikaa heidän kanssaan tai olla jopa kokonaan näkemättä heitä. Lopulta hän sanoi tekevänsä ihan mitä tahansa, etten mä lähtisi. Mä kuitenkin lähdin. Mun mielestä on nyt parempi antaa pölyn laskeutua ja molempien pitää kunnolla miettiä mitä on valmis tekemään tän suhteen eteen. Parhaiten se onnistuu, kun me ollaan hetken aikaa poissa toistemme silmistä. En mä haluaisi olla erossa Antonista ja mulla on sitä ihan älyttömän kova ikävä, vaikka mä näin sen viimeksi eilen, mutta näin on toistaiseksi parempi.

 

Muhun otti tänään aiemmin yhteyttä eräs äitini vanha ystävä, joka pyysi saada tavata mut ja Amandan. Hänellä kuulemma on jotain, mikä kuuluu meille ja hän haluaa toimittaa sen ihan henkilökohtaisesti. Sen enempää hän ei suostunut kertomaan, mutta ensi viikolla se selviää, kun tämä nainen tulee Suomeen. Kauheen salaperäistä :D Muutenkin vähän outoa, kun joku yhtäkkiä soittaa tolla tavalla, mutta kyllä mäkin sitten tunnistin kuka tää nainen on, kun hetken aikaa sitä mietiskelin.

 

Nyt mä lähden leipomaan tiikerikakkua ja "pilaamaan" sillä mun laihikseni!

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.

En olisi milloinkaan uskonut, että vielä joskus koittaa se päivä, kun mä tunnen olevani hirveä ja niuhottava tyttöystävä. Kohta viisi ja puoli vuotta seurustelua takana ja kaikki on tähän asti ollut melkolailla täydellistä. Toki meillä on poikaystäväni kanssa välillä ollut riitoja, muttei koskaan mitään kovin suurta. Mä tunnen itseni ihan oikeasti täydeksi hirviöksi, kun mä pyydän sitä olemaan tekemättä jotain, mitä se ilmeisestikin haluaa tehdä.

 

Meidän suhde on muuttunut aika radikaalisti sen jälkeen, kun Antonin isä kuoli. Anton on muuttunut, enkä mä syytä sitä siitä mitenkään. On täysin luonnollista käyttäytyä eri tavalla koettuaan jotain niin kamalaa, mutta kun tämä ei hänen mukaansa ole mikään ohimenevä vaihe vaan täysin pysyvä ja lopullinen muutos. Ajattelin pitkään, että tietyssä epämääräisessä porukassa pyöriminen ja erilaisten (laittomienkin) asioiden tekeminen olisi vain poikaystäväni tapa käsitellä surua. Sen voisin hyväksyä, sillä tietäisin sen olevan ohimenevää.

 

Mun ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä sitä, että hän muuttuu täysin eri ihmiseksi. Kenenkään ei tarvitse muuttua mun vuokseni, ei Antoninkaan. Mä en vaadi häntä lopettamaan noiden asioiden tekemistä, mutta mä en myöskään voi elää ja asua ihmisen kanssa, joka tekee asioita, jotka sotivat täysin mun arvomaailmaani vastaan. Mun ei tarvitse tehdä niin.

 

Saatan olla hirveä ihminen ja maailman huonoin tyttöystävä, kun sanoin, että poikaystäväni pitää valita minun ja tämän narkkariporukan väliltä. Uusissa ystävissä ei ole mitään vikaa, eikä mua kiinnosta vaikka poikaystävälläni olisi miljoona ystävää, mutta mä en halua kotiini ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti huumeiden vaikutuksen alaisena. Eikä nyt puhuta mistään pilven poltosta, ei todellakaan. Jokainen tekee totta kai elämällään mitä haluaa, en mä halua tai aio arvostella ketään. Jos Anton haluaa näiden tyyppien kanssa pyöriä ja elää samanlaista elämää kuin he, siitä vain, ihan vapaasti. Se vain tarkoittaa silloin sitä, että mä en enää kuulu hänen elämäänsä.

 

Ei tämä ole mikään parisuhdevalitusblogi, mutta mun oli pakko saada kirjoittamalla edes vähän purkaa näitä ajatuksia. Eikä taida olla enää pelkoa edes siitä, että Anton tätä täältä lukisi. Ei sillä ole enää aikaa tai kiinnostusta tällaiseen.

 

Toivottavasti muilla on ollut hauskempi alkuviikko!

I wanna give up.

Tekee mieli luovuttaa, jättää kaikki taakse ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Vahinko vain, että muistot seuraisivat minua joka tapauksessa. En pääse niitä pakoon, vaikka kuinka yrittäisin. Voin juosta vaikka maailman ääriin, mutta ne tulevat aina perässä ja muistuttavat minua niistä hirveistä asioista, jotka olen elämässäni kokenut. Milloin koittaa se päivä, kun ne pahat ja surulliset muistot eivät enää koko ajan varjosta kaikkia niitä ihania ja hyviä asioita elämässäni?

 

Luovuttaminen olisi niin helppoa, se houkuttelee aivan valtavasti. En minä halua kuolla, en ikinä tekisi itselleni mitään pahaa. Mitään peruuttamatonta. Mitään, mikä tuottaisi läheisilleni sen saman valtavan tuskan, jonka kanssa joudun itse elämään. En pystyisi siihen, ei minusta olisi satuttamaan rakastamiani ihmisiä niin paljon.

 

Haluaisin kuitenkin pois. Pois täältä. Jonnekin paikkaan, missä kukaan ei tunne minua tai tiedä taustastani yhtikäs mitään. Olisipa minulla mahdollisuus ja rohkeutta vain lähteä. Ajaa lentokentälle, valita mieluinen kohde, lentää sinne ja aloittaa kaikki alusta. Tiedän, etten voi niin tehdä, mutta tuolla ajatuksella on välillä hauska leikitellä. Koko elämäni on täällä. Perheeni, se mitä siitä on enää jäljellä, ystäväni ja kaksi pientä kissaa, joista en luopuisi mistään hinnasta.

 

Minusta vain tuntuu, etten kuulu tänne. En enää kuulu tähän kaupunkiin enkä usko enää sopeutuvani elämään täällä. Minun pitää vain koittaa jaksaa taistella. Jossain toisessa tilanteessa saattaisi olla hyväkin idea vain lähteä, mutta tällä hetkellä se tuntuisi luovuttamiselta. Haluan tehdä niin, haluan luovuttaa ja antaa periksi, mutta en voi tehdä niin. En vain voi...