But the only anesthetic that makes me feel anything kills inside.

Tunneköyhä. Sellainen mä olen ollut pari viime päivää. Mä en tunne yhtään mitään, en edes surua tai ikävää, vaikka joku mainitsisi jotain äidistä tai isästä. Anton on ollut poissa, mä olen ollut yksin kotona ja hyvä että olen päässyt edes sängystä ylös. Ei mua ole kiinnostanut yhtään mikään.

Kaveri kertoi olevansa raskaana. Mä sanoin, että voi kuinka ihanaa, onneksi olkoon ja heitin pari hymiötä perään. Todellisuudessa toi uutinen ei saanut mussa aikaan minkäänlaista reaktiota, ei suuntaan eikä toiseen. Anton sanoi torstaina lähtevänsä porukoidensa luo heti seuraavana aamuna. Taisin vastata, että jaa. Ei mua ihan oikeesti kiinnostanut mitä se tekee tai missä se on. Mua ei kiinnosta yhtään mikään. Haluaisin vain nukkua ja olla rauhassa.

En voi käsittää mikä mulla on. Miten voin olla tällainen? Totta kai mun pitäisi olla iloinen siitä, että mun kaveri odottaa lasta ja kyllä senkin pitäisi jotain ajatuksia herättää, että mun mieheni sanoi lähtevänsä pois, mutta mä en edes kysynyt koska se aikoo tulla takaisin. Mutta toisaalta eipä oo tullut myöskään liiemmin surtua. Äidin itsemurha on pyörinyt mielessä, mutta ainuttakaan kyyneltä mä en ole sen takia vuodattanut.

 

Tä on vaan jotain ihan uutta, ei mulla aiemmin ole tällaisia jaksoja ollut. Totta kai välillä on niitä hetkiä, kun mikään ei kiinnosta enkä jaksa välittää mistään, mutta mä en oikeesti tunne yhtään mitään. Voin sanoa, että tä alkaa olla aika pelottavaa. Mikä mussa on vikana?

No matter what happens to me, I'll always be with you. Forever.

Vihasin itse (ja vihaan edelleen) sitä kun ihmiset koittavat väkisin tuputtaa apua. Äitini kuolema varsinkin sai todella monet ihmiset tarjoamaan apua ja neuvoja, joita en olisi todellakaan jaksanut kuunnella. Nyt olen huomannut, että olen itse sortunut pariin otteeseen samaan - ladellut täysin turhia neuvoja Antonille. Ehkä tämän kaiken jälkeen ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle vastaavaa. Tuntuu siltä, että on pakko saada sanoa edes jotain. Toki kaikki ihmiset ovat erilaisia ja toiset haluavat kuulla niitä kliseisiä lausahduksia ja voivotteluja, mutta minä en ole sellainen enkä halua niitä enää myöskään itse lausua. Varsinkin kun huomaan, että ne todella ovat turhia.

Olen myös huomannut, että minun on ollut välillä vaikeaa ymmärtää rakkaani tapaa surra. Se on erilainen kuin omani ja minulle siksi vieras. Totta kai tajuan sen, että jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta kuvittelin pystyväni ymmärtämään paremmin minkä takia Anton tekee niin kuin tekee. En missään nimessä ole arvostellut enkä aio arvostella hänen tekojaan, mutta ne vaativat kieltämättä sopeutumista myös minulta. Sopeutumista ja ymmärrystä, mutta onneksi molempia riittää ihan niin paljon kuin on tarpeen.

 

Minulla on lisäksi huono omatunto, sillä Anton sanoi ettei haluaisi puhua minulle. Siis puhua siitä, että hän menetti läheisensä muutama päivä sitten. Ja miksei hän halua? Koska minulla kuulemma on liian vaikeaa muutenkin. Ehkä minulla onkin vaikeaa ja ehkä minulla on omakin suruni, mutta olisipa Anton edes tämän kerran kylmästi vain itsekäs ja puhuisi minulle välittämättä mistään mitä minulle on tapahtunut. Olen sitä pyytänyt ja tiedän, että mikäli tilanne olisi eri enkä minä olisi kokenut näitä menetyksiä, hän puhuisi minulle. Ymmärrän sen, ettei poikaystäväni haluaisi minua rasittaa, mutta ainakin hän tietää minun olevan valmis kuuntelemaan, jos hän vain niin haluaa.

Tell them what I hoped would be impossible.

Miten voikin olla välillä niin vaikeaa muistaa, että äiti on kuollut? Siitä on kuitenkin jo viisi kuukautta, mutta taas tänään aamulla otin jo puhelimen käteeni aikeinani soittaa äidille. Olisin halunnut kysyä häneltä neuvoa. Luulin, että tämä kaikki olisi jo takanapäin ja olisin kunnolla sisäistänyt sen, etten enää koskaan voi puhua äidilleni. Alussahan noita tilanteita tuli melkein päivittäin. Yhtäkkiä mieleeni juolahti jokin asia, mikä täytyy muistaa sanoa äidille tai mitä haluan häneltä kysyä. Se kipu, minkä tunsin joka kerta muistettuani, että äiti on kuollut, oli jotain aivan käsittämättömän hirveää. Eikä se tänäänkään ollut yhtään sen vähäisempää.

Monille ihmisille äiti on se ihminen, kenen puoleen käännytään ja keneltä kysytään neuvoa ihan kaikissa arkisissakin asioissa - niin myös minulle. Olen aina pystynyt puhumaan äidilleni mistä vain ja meillä oli todella hyvät välit. Viimeiset kaksi vuotta menivät ehkä hieman heikommin, sillä isäni kuolema muutti meitä molempia ja samalla meidän suhdettamme, mutta puhuin äitini kanssa yhä päivittäin. Kuinka tyhjältä tuntuikaan tajuta äitini kuoleman jälkeen, etten enää voikaan mennä käymään hänen luonaan tai edes soittaa. Äiti kuunteli ja ymmärsi, hänelle oli turvallista puhua.

En tiedä kenen puoleen voisin tällä hetkellä kääntyä, kuka neuvoisi minua ja auttaisi tekemään oikein? Olen aivan hukassa en ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu.

 

(Anteeksi etten ole muutamaan päivään vastannut sähköposteihin. Koitan jossain vaiheessa saada vastattua niihin, nyt en ole vain pystynyt ja pahalta ololtani jaksanut.)

Olisipa tämä kaikki pelkkää pahaa unta.

Ehkei äitini tehnytkään itsemurhaa tai isäni kuollut tapaturmaisesti? Ehkä tämä kaikki onkin vain painajaista, josta pian herään. Herään ja olemme siinä tilanteessa kaksi vuotta sitten, kun asuin vielä kotona ja minulla oli maailman onnellisin perhe ja poikaystävä. Meidän molempien perheet olisivat koossa, poikaystäväni ja minun. Jossain vaiheessa perustaisimme oman perheen, saisimme lapsia, menisimme naimisiin ja eläisimme onnellisina koko loppuelämämme. Lapsemme saisivat nauttia kaikkien neljän isovanhemman seurasta ja rakkaudesta. Mutta ei. Ei tämä ole unta.

 

Olen leikitellyt tuollaisella ajatuksella jo pidemmän aikaa, mutta poikaystäväni kokema menetys sunnuntaina sai minut viimeistään ajattelemaan, ettei tämä enää voi olla totta. Ei todellisuus voi olla tällaista eikä kenenkään elämä näin pahaa. Kateellisuus on usein täysin tarpeetonta, mutta voi luoja miten olenkaan kateellinen niille ihmisille, joiden suurin murhe tällä hetkellä on esimerkiksi tämä pimeä ja synkkä marraskuu. Antaisin lähes mitä tahansa, jos saisin edes viikon ajan viettää täysin huoletonta elämää ilman minkäänlaisia murheita, ongelmia, surua, ikävää tai vastoinkäymisiä. Ehken vain ole ansainnut sellaista, ehkä minun kuuluukin kärsi. En tiedä.

Minä suojelen sinua kaikelta.

Äitini itsemurhan jälkeen Anton on tukenut ja lohduttanut minua lähes joka päivä. Nyt olisi minun vuoroni olla hänen tukenaan, enkä tiedä yhtään mitä tästä tulee. Miten pystyn auttamaan ja tukemaan poikaystävääni, kun olen itsekin vielä ihan palasina? Pakko mun on yrittää tehdä parhaani ja niin aion tehdäkin. Ei tässä ole vaihtoehtoja. Anton on mulle tärkeintä tässä maailmassa ja haluan auttaa häntä niin hyvin kuin vain ikinä pystyn, vaikka se vaatisi viimeisetkin voimani.

 

Ei maailma voi olla näin paha paikka, ei vain voi. Mikään ei satu yhtä paljon kuin se, kun joutuu vierestä katsomaan miten itselle rakas ihminen kärsii. En tiedä miten selviämme tästä kaikesta...