Isä ♥

Isämme on jo enkeli, mutta kävimme tänään aamulla pikkuveljeni kanssa hautausmaalla toivottamassa hänelle hyvää isänpäivää. Jesse oli tehnyt hienon kortin, jonka hän jätti haudan viereen. Maailman paras isi. Ne sanat kortissa saivat minut itkemään. Isämme todella oli paras koko maailmassa. En olisi ikinä voinut toivoa parempaa isää ja ajatuskin siitä, etten enää koskaan saa nähdä häntä, on aivan hirveä.

Minulla on ollut niin kova ikävä äitiäni, että olen monesti saattanut hetkeksi unohtaa täysin, että olen menettänyt myös isäni. Kaipaan kuitenkin aivan yhtä lailla myös isääni. Äitini kuolemasta on vain vielä niin vähän aikaa, että siihen liittyvät tunteet tulevat herkemmin pintaan ja isän miettiminen jää vähemmälle. Kunpa pystyisin edes jotenkin kertomaan isälleni, että hän on ajatuksissani ja muistelen häntä. Kiittämään kaikesta ja kertomaan kuinka paljon häntä rakastan. Vaikka kyllä hän sen tiesi.

 

Rakastan sinua isä <3

Isä tule takaisin, ole kiltti.

Huominen isänpäivä pelottaa, ei yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta kuitenkin. Mulla ei ole enää isää, jolle leipoa isänpäiväkakku ja antaa lahjoja. Jota voin halata ja jolle voin kertoa, että hän on maailman paras isä. Nyt voin enää käydä sytyttämäsä kynttilän isäni haudalle ja muistella häntä.

 

Meidän olisi poikaystäväni kanssa tarkoitus mennä huomenna isovanhempieni luo syömään ja kahville. Mulla on vähän ristiriitaiset tunteet tosta, sillä periaatteessa mä haluan mennä sinne, mutta toisaalta taas en. Viime vuonnakin tuntui siltä, ettei kaikki ole kohdallaan ja oikein, kun sieltä pöydästä puuttui yksi henkilö - isäni. Onneksi Anton tulee mukaan, en tiedä pystyisinkö menemään sinne yksin, vaikka siellä onkin paikalla vain sukulaisiani.

 

Tänään me pidetään täällä meillä pienimuotoiset illanistujaiset ystävillemme ja itse asiassa toi koko idea lähti multa :) Tällä hetkellä odottelen tätä iltaa ihan hyvillä mielin. On ihan kiva päästä taas viettämään iltaa rakkaiden ihmisten kanssa, kun en tässä viime aikoina ole kovinkaan usein noita kaikkia ehtinyt tai pystynyt näkemään. Eikä toivottavasti tarvitse murehtia tänään enää tota huomista, kun on niin paljon muutakin tekemistä :)

Jo viisi kuukautta.

Isän kuoleman jälkeen ajattelin usein, etten ikinä kestäisi menettää vielä äitiäni. Äidin itsemurhasta on nyt viisi kuukautta. Mä olen jaksanut viisi pitkää kuukautta ja mä olen oikeasti ylpeä itsestäni. Olin vielä kesällä täysin varma siitä, etten itsekään elä enää kovin pitkään. Että mun pää hajoaa ennen pitkää ihan täysin ja päädyn lopulta itse hyppäämään vaikka sillalta alas. Kuin ihmeen kaupalla mä kuitenkin olen vielä tässä ja kirjoitan tätä tekstiä. Viimeiset viisi kuukautta mä olen elänyt täydellisessä helvetissä. Mun koko maailmani romahti ja mä olin varma, etten milloinkaan saisi sitä koottua edes sen verran, että pystyisin rämpimään eteenpäin edes jotenkuten. Mä tein sen, mä selviydyin siitä pahimmasta.

 

Ei viisi kuukautta sinänsä ole kovin pitkä aika, mutta mulle viime kuukaudet on tuntuneet vuosilta. Mä olen tänä aikana pystynyt hylkäämään sen täydellisen epätoivon ja toivottomuuden tunteen ja korvaamaan sen ajatuksella, että mä selviän. Vielä joskus mä pääsen tästä kaikesta yli ja voin jatkaa elämääni normaalisti. Totta kai yhä välillä tulee se sama olo, etten enää jaksa eikä ole edes mitään syytä jatkaa elämää, mutta ei se ole enää jokapäiväistä. Olen tässä lähiaikoina alkanut yhä vaan enemmän ajatella, että mä ihan oikeasti olen vahva. Ennen ajattelin, että olen heikko kun vain itken ja suren, mutta ei. Mä olen oikeasti vahva ihminen, kun olen päässyt jo näin pitkälle noiden hirveiden tapahtumien jälkeen.

Mukavaa viikonloppua kaikille <3

Kiusaaminen.

Veljeäni on alettu kiusata koulussa, koska meidän vanhemmat on kuolleet. Miten kukaan voi ilkkua ja syrjiä jotain vain sen takia, ettei hänellä ole enää äitiä ja isää? Ylipäänsä kaikenlainen kiusaaminen, johtui se mistä tahansa, on jotain mitä mä en ole koskaan voinut tajuta. Kiehuin kiukusta koko aamupäivän, kun sain kuulla tosta jutusta tädiltäni. Onneksi siihen kiusaamiseen on nyt puututtu koulussa ja Jessekin on kuulemma ollut olosuhteet huomioon ottaen todella reipas :) Toivon todella, että toi kiusaaminen loppuu ja ne kiusaajat antavat Jessen olla rauhassa. Ihan kuin vanhempien menettäminen ei olisi jo riittävän raskasta. Ei tähän tarvita enää mitään koulukiusaamista...

 

Tulipahan jälleen kerran todistettua, että lapset löytävät kyllä ihan mistä tahansa asiasta syyn kiusaamiselle. Jesse on erilainen kuin ilmeisesti kaikki muut luokkansa lapset - hänellä ei ole vanhempia. Eikä kiusaamisen kohteen itse asiassa tarvitse olla edes mitenkään erilainen kuin muut. Minua itseäni kiusattiin 7. luokalla muutaman 9. luokkalaisen tytön toimesta ja sain vasta vähän aikaa sitten tietää siihen syyn: minulla oli samanlainen syystakki kuin yhdellä noista minua vanhemmista tytöistä, eikä hän voinut pitää sitä päällään, koska jollain "seiskaluokkalaisella kakaralla" oli samanlainen. Sen takia jouduin yhden lukuvuoden ajan kuuntelemaan ivallista naurua ja huutelua aina mennessäni näiden neitien ohi. Vastaan tullessa he törmäsivät tahallaan minuun ja ruokalassa kerran "vahingossa" kamppasivat minut niin, että lensin naamalleni ja tarjotin sisältöineen levisi lattialle. Ja kaikki tuo vain yhden takin vuoksi.

 

Eihän toi kiusaaminen, mitä mä itse koin, ole yhtään mitään verrattuna siihen millaista se voisi olla, mutta yhtä väärin kuitenkin. Ja se on ainakin ihan fakta, että mun veljeäni ei yksikään ihminen tässä maailmassa kiusaa, mikäli se yhtään on musta kiinni.

I will love you till the end of time.

Vanhempani kuolivat tietäen minun rakastavan heitä. Se on monesti ollut ainoa lohtu, mikä minulla on ollut päivinä, jolloin ikävä on ollut aivan liian suuri. Toisissa perheissä sanotaan päivittäin, että rakastetaan, toiset eivät sano sitä koskaan. Jokainen perhe on erilainen, samoin tietysti jokainen ihminen, eikä niiden sanojen sanominen ole kaikille helppoa. Olen kuitenkin itse äärimmäisen kiitollinen siitä, että meidän perheessä on pystytty ja haluttu sanoa ne sanat. Rakastan sinua.

En sano aina, sillä poikkeuksia toki löytyy, mutta lähes aina se rakkaus perheen sisällä on täysin itsestäänselvä asia. Ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ja kaikki tietävät sen silti. Itse kuitenkin uskon, että minua olisi jäänyt häiritsemään ja vaivaamaan, mikäli en olisi pitkiin aikoihin ennen vanhempieni kuolemaa sanonut rakastavani heitä. Nyt voin olla varma siitä, että varsinkin äitini, joka päätti itse elämänsä, tiesi kuollessaan minun rakastavan häntä. Ei se varmasti äidilläni ollut mielessä siinä kohtaa, kun hän itsensä tappoi, mutta silti.

 

Isäni kuolema opetti minulle sen, ettei pitäisi koskaan jättää sanomatta asioita, jotka haluaa jollekulle sanoa. Riidat tulee selvittää ja ne positiivisetkin asiat kannattaa todella sanoa ääneen. Milloin tahansa voi koittaa se päivä, kun ei enää olekaan mahdollista sanoa niitä asioita. Kun on jo liian myöhäistä. Ei voikaan enää pyytää anteeksi pahoja sanojaan tai antaa jollekin toiselle anteeksi hänen tekojaan. Läheisen kuolemaan liittyy niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia, etten itse ainakaan haluaisi joutua murehtimaan vielä kaiken lisäksi niitä asioita, jotka jäivät sanomatta.