Itkuhan siellä lenkillä eilen sitten tuli. Olin sillä hetkellä täysin vakuuttunut siitä, etten mitenkään pystyisi olemaan äiti lapselle, joka ei ole minun. Ettei koko touhussa ole mitään järkeä enkä mä jaksa enää, kun elämä on täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä. Totta kai Anton huomasi, että mä olin itkenyt ja me puhuttiin tosta asiasta aika pitkään. Oli ihan hyvä että keskusteltiin, sillä nyt mulla on jo paljon parempi olo ton suhteen. Oltiihan me siis käyty varmaan tuhat keskustelua tohon aiheeseen liittyen jo aiemminkin, mutta tilanne oli jollain tavalla nyt kuitenkin "uusi".
Mulla oli eilen tosin muutenkin vähän huonompi päivä ja tuli siis tosiaan itkettyä kaikkia vanhojakin asioita. Mutta se ei toisaalta ole muuttunut mihinkään, että oikeasti toivon näiden jatkuvien vastoinkäymisten olevan nyt takanapäin edes hetkeksi. Tasainen ja normaali arki olisi enemmän kuin tervetullutta. Ja kyllä, tiedän senkin sisältävän myös niitä murheita ja harmeja, mutta mä olen viimeisten vuosien aikana joutunut käsittelemään niin isoja asioita, että vastaavista olisi ihan mukava pitää pientä taukoa.
Kaikki kuitenkin koko ajan toitottavat mulle sitä, että kyllä mä tulen vielä olemaan onnellinen eikä elämä ole pelkkää jatkuvaa selviytymistä ja kamppailua vaikeuksien kanssa. Paras siis olisi olla näin!
Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille<3
Noi tunteet on kaikki ymmärrettäviä, älä vaan ala syyllistämään itteäs niistä!! Toi on kuitenki sen verran iso juttu sulle ja vaatii sulta ihan hirveesti rohkeutta edes ruveta tohon. En voi muuta ku nostaa hattua sulle, ei kaikki pystyis tohon mihin sä rupeet :) Hyvää jatkoa! ♥
VastaaPoistaKiitos paljon kannustuksesta sinulle! Hyvää jatkoa sinnekin päin :) <3
Poista