10.9.2014

I bleed when I fall down.

Pysähdyin taas eilen miettimään sitä, kuinka outoa on oikeasti tehdä ihan tavallisia asioita ja jopa nauttia niistä. Vuosi sitten mua ei olisi kirveelläkään saanut ylös sängystä ja pois kotoa, mikäli ei ollut aivan pakko. Mikään ei tuonut mun elämään iloa enkä mä nauttinut yhtään mistään. Mä olin turta ja vakuuttunut siitä, etten tulisi koskaan enää olemaan onnellinen. Ei se mua silloin edes häirinnyt, sillä mitä mä olisin onnella edes tehnyt? En yhtään mitään. Mä vaan elin, koska ei mulla ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Musta tuntuu, että muut ihmiset kiinnittävät mua itseäni nopeammin huomiota siihen, että alan toipua. Mulle se oli tosi pitkään sellaista samaa, kun mikään ei oikein tuntunut miltään ja kaikki oli mun mielestä aivan turhaa. Myöhemmin mulle sanottiin, että kyllä sitä eroa huomasi jo paljon aiemmin kuin mitä itse ollenkaan tajusin. Ei ne olleet mitenkään isoja juttuja, mutta saatoin esimerkiksi meikata ja laittaa hiukset kivasti, kun en aikaisemmin olisi jaksanut kiinnittää moisiin seikkoihin mitään huomiota. Multa saattoi saada aidon hymyn, joka ulottui jopa silmiin asti, vaikka aiemmin mikään ei olisi saanut mua hymyilemään.

Maanantaina tv:stä tuli dokumentti itsemurhaan liittyen ja kiitos ihanan lukijani sain tietää siitä ja tallensin sen. Eilen aloitin sen katsomisen, mutta en kovin pitkälle kyllä päässyt. Mulle tuli jo ensimmäisten minuuttien aikana niin voimakkasti mieleen kaikki omat kokemukset, etten mä pystynyt ensimmäisten viidentoista minuutin jälkeen keskittymään itkultani siihen ohjelmaan enää lainkaan. Päätin suosiolla jättää sen toiseen päivään, mutta se oli oikeasti aika hämmästyttävää kuinka samanlaisia ajatuksia niillä ihmisillä oli. Lähes koko ajan tuli mietittyä, että joo, juuri noinkin musta on tuntunut tai näin olen ajatellut. Toki mä olen bloginkin kautta saanut kuulla muiden ihmisten tarinoita ja samaistunut niihin, mutta se oli silti jollain tavalla jopa aika hämmentävää. Katseluyritys osa 2 käynnistyy toivottavasti tänään Helmin mentyä nukkumaan :)

Hauskaa keskiviikkoa!

2 kommenttia:

  1. Huh, varmaan rankkaa katsoa se dokumentti mutta voisiko se olla jotenkin myös "parantavaa"? Juuri tuon takia, että pystyt tietämään juuri miltä niistä ihmisistä tuntuu. Mutta jos liian pahalta tuntuu niin sitten ehkä parempi jättää katsomatta. Joskus kun itse olen katsonut jotain dokumenttia ja itkenyt hulluna niin sen jälkeen on kyllä tosi tyhjä olo. Onko se sitten hyvä vai huono asia...minusta se ehkä on hyvä juttu. Voimahaleja!

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis ihan ehdottomastihan sen katsomisesta oli hyötyä :) En vain yhtään osannut aluksi varautua siihen, kuinka herkästi se nostattaa omat tunteet pintaan ja kuinka paljon pystyn samaistumaan näiden ihmisten ajatuksiin. Kiitos, hauskaa viikonloppua sinulle! :)

      Poista