Helmi.

Vuosi sitten mun elämä oli niin hajalla ja sekaisin, etten uskonut edes eläväni enää vuoden päästä. Olin aivan vakuuttunut siitä, etten ikinä pääsisi ylös sieltä surun ja tuskan keskeltä. Mun elämässäni ei ollut mitään muuta kuin kipua ja kaipuuta, surua ja kyyneleitä. En mitenkään voinut edes aavistaa, että vuoden kuluttua mä olen äiti. Että mulla on kohta elämässäni jotain sellaista, mikä kannattaisi mut läpi minkä tahansa vaikeuden tai esteen. Helmi on sellainen, enkä mä oikein vieläkään voi käsittää mitä niin hyvää mä olen tehnyt, että olen ansainnut tuon pienen ihmeen elämääni.

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, mulla ei ole tällä hetkellä mitenkään erityisen hyvä mieli, mutta miten mä voisin olla huonolla tuulella kun näen miten tyttäreni sädehtii ja hymyilee mulle? En ole missään vaiheessa tytön syntymän jälkeen ajatellut, ettei musta olisi tähän. Raskausaikana mun mielessä pyöri ties mitä ajatuksia ja pelkäsin ihan tajuttomasti olevani jollain tavalla huono äiti kaikkien näiden vaikeuksien keskellä. Tähän mennessä mä olen kuitenkin suoriutunut omasta mielestäni varsin hyvin. Mulla saattaa olla tosi paha olla, voin itkeä ja pyöriä sängyssä pahan oloni keskellä, mutta silloin Helmi ei ole paikalla.

Monet ihmiset ovat olleet oikein yllättyneitä siitä, miten onnelliselta ja tyytyväiseltä Helmi vaikuttaa. Jossain vaiheessa toi itse asiassa jopa loukkasi mua hieman tai mulle tuli sellainen olo, että onko kaikki oikeasti ajatelleet, ettei musta ole äidiksi tai Antonista isäksi? Että meidän lapsi joutuisi kasvamaan huonoissa oloissa ja itkujen ja riitojen keskellä? Onneksi mä olen tajunnut, ettei kukaan ole mitään tollaista odottanut, mutta jos mä pelkäsin aluksi itsekin tuleeko tästä mitään niin mikseivät muutkin sitten olisi pelänneet? Mä olin kuitenkin niin tajuttoman huonossa kunnossa vielä vähän aikaa sitten eikä Antonkaan ole todellakaan päässyt helpolla.

Totta kai pienen vauvan hoitaminen on välillä raskasta enkä mä voi sanoa nauttivani esimerkiksi yöherätyksistä, mutta ne ja monet muut kuuluvat asiaan. Ei ole mitään mitä mä en tekisi tyttäreni puolesta tai hyväksi. En ole koskaan rakastanut samalla tavalla yhtään ketään ja melkein parasta tässä kaikessa on se, että tiedän ja näen kuinka paljon Antonkin rakastaa ja jumaloi lastamme. Mun on vaikeaa käsittää kuinka yksi pieni hampaaton hymy tai tunne siitä, miten pienet sormet puristuvat oman sormeni ympärille voivatkin saada koko maailmani kirkastumaan, mutta niin se vain on. Pelkästään Helmin näkeminen saa mulle paremman mielen ja mä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen ja etuoikeutettu, koska mä olen saanut itselleni maailman ihanimman perheen.