Mulla on kokemusta äitinä olemisesta vasta todella pieni aika. Tytär mä ehdin olla äidilleni lähes 20 vuotta ja viime aikoina mulle on tullut yhä vahvempi tunne siitä, ettei äidin päätös päättää elämänsä ollut helppo. Mun on täysin mahdoton tietää mitä kaikkea äidin päässä liikkui, mutta yhden asian mä uskoisin nyt tietäväni - hänen ei taatusti ollut helppo jättää meitä tänne yksin.
Mä tunsin itse tosi pitkään syyllisyyttä äitini teosta. Ajattelin olleeni huono tytär eikä äiti halunnut elää, koska mä olin ollut vaikea lapsi. Toihan on jopa tosi itsekästä ajattelua, sillä tietenkään äitini maailma ei pyörinyt vain mun ympärilläni. Tyhmääkin se oli, sillä meillä oli aina hyvät välit äidin kanssa ja vaikka itse sanonkin, mä en suinkaan ollut koskaan mitenkään vaikea lapsi tai nuori. Se kai tosin onkin ihan normaalia, että itsemurhan tehneen läheiset syyttävät itseään ja miettivät mitä olisivat voineet tehdä toisin.
Tavallaan mulle on ollut helpottavaa tajuta, etten mä ole mitenkään voinut olla syyllinen äidin päätökseen, sillä uskoisin viimeistään nyt tietäväni kuinka paljon hänen on täytynyt mua ja sisaruksiani rakastaa. Mutta jotenkin mun on Helmin synnyttyä ollut välillä jopa vaikeampaa ymmärtää äitini päätöstä. Mä en ikinä pystyisi jättämään lastani enkä käsitä miten joku siihen pystyy. Tai käsitän toki, sillä sairas ihminen ei ajattele välttämättä samoin. Voihan se olla, että äitini olisi päätynyt ratkaisuunsa jo paljon aiemmin, mikäli hänellä ei olisi ollut lapsia. Ehkä me oltiin hänelle se voima, joka kannatteli häntä puolentoista vuoden ajan pystyssä. Ei kai sitä kuitenkaan voi olettaa kenenkään elävän vain muiden takia. Ei, vaikka mä itsekkäästi toivonkin, että äiti olisi jaksanut vielä vähän kauemmin vaikka sitten meidän takia ja hakenut apua. Tilanne voisi olla nyt jo aivan erilainen, mikäli niin olisi tapahtunut...
Mä olen miettinyt oliko itsemurhapäätöksen tekeminen äidille pelkästään helpotus. Oliko hän viimeisinä elinminuutteinaan pelkästään huojentunut tietäessään pääsevänsä ihan kohta pois, vai oliko hän myös surullinen? Mua häiritsee ihan kamalasti kun en tiedä. Kiusaan itseäni tällaisilla ajatuksilla ja pohdinnoilla enkä mä tule koskaan saamaan kunnollista vastausta kysymyksiini. En koskaan.
Jo kauan blogiasi lukeneena olen välillä miettinyt, miltä itsestäni tuntuisi jos olisin samassa tilanteessa kanssasi. Maailmani musertui jokin aika sitten ihan täysin, kun siskoni yritti itsemurhaa. En ole mistään muusta niin kiitollinen kuin siitä, että hänen ystävänsä ehti pelastaa hänet ennen kuin oli liian myöhäistä, ja hän on nyt saanut apua. Olen kuitenkin alkanut pohtia todella paljon samoja asioita kuin sinä, ja olen samaistunut moneen asiaan. Tottakai tilanne on eri, mutta kyllä olen monet kerrat miettinyt, miten kamalalta siskostani on täytynyt tuntua sillä hetkellä, kun hän on sen lopullisen päätöksen tehnyt, ettei jaksa enää elää. Voimia sinulle ihan tuhannesti <3 !
VastaaPoistaVoi ei, onneksi siskosi ystävä ehti ajoissa! Varmasti meillä on liikkunut mielessä tosi paljon samanlaisia ajatuksia, ja mulle tuli tosi paha mieli sun puolesta :( Ei sitä kai mitenkään edes voi käsittää kuinka pahalta ihmisestä täytyy tuntua, kun on ajautunut itsemurhan partaalle, kun ei ole koskaan itse ollut läheskään vastaavassa tilanteessa. Tuntuu hirveältä vaan edes ajatella millaista sen on täytynyt olla :/
PoistaKiitos ja voimia hirmuisesti myös sinulle ja koko teidän perheelle<3
Itsekin äitinä voisin ajatella, että äidilläsi on ollut todella kamalaa jättää teidät lapset. Voisiko olla niin, että on huojentunut kun on itsemurhapäätöksen tehnyt mutta samalla surullinen, tietäen mitä teollaan saa aikaan läheisille. Tänään tulee telkkarista dokumenttia itsemurhasta illalla, jos jaksat/pystyt semmoista katsomaan. Voimahaleja vauva-arkeen :)
VastaaPoistaM
Jotain tollasta mäkin kaavailin päässäni ja eiköhän toi todennäköisesti aika lähellä totuutta olekin. Hei kiitos vinkistä, täytyy laittaa toi ohjelma tallennukseen! Ja kiitos paljon<3 :)
Poista