Suruaika.

Mua harmittaa ja oikeastaan ärsyttääkin se, etteivät kaikki ihmiset ymmärrä sitä, että jokaisella on erilainen tapa surra. Joo, mulla kesti äidin kuoleman jälkeen ehkä sitten "normaalia" kauemmin päästä sen kaikkein pahimman ajan yli. Siis sen, kun mä en oikeasti päässyt edes sängystä ylös tai kyennyt tekemään tai ajattelemaan yhtään mitään. Mutta mitä sitten? Ja miten joku normaali voidaan edes luokitella? Meillä oli siis perjantaina muutama kaveri istumassa iltaa, joista pari sitten nautti hieman alkoholia ja ehkä mahdollisesti sen lievän humalatilan vuoksi eräs kaverini alkoi sitten ihmetellä sitä miten mä olin niin hirveän pitkään surullinen. Hän menetti siis itse äitinsä tuossa viime huhtikuussa ja omien sanojensa mukaan pääsi todella nopeasti yli siitä.

Ei toi ihminen mitenkään siis pahalla kysellyt ja ihmetellyt, mutta jostain syystä se tuntui silti pahalta. Hän ei syyttänyt mua mistään, mutta silti mulle tuli jollain tavalla syyllinen olo. Aivan kuin olisin tehnyt jotain väärin, kun surin niin pitkään. Tai ehkä se pointti tossa oli se, että mulla meni niin pitkään ennen kuin pääsin takaisin kiinni normaaliin elämään ja arkeen, ja sitä siinä sitten ihmeteltiin. Mukaan vedettiin myös Anton, joka tosiaan viime vuoden lopussa menetti isänsä ja pääsi myös melko nopeasti pahimman yli. En oikein osannut sanoa mitään tuolle kaverilleni, sillä mun mielessä oli lähinnä pelkkiä itsestään selviä asioita, joista päällimmäisenä se, että jokainen kokee menetyksen eri tavalla ja myös suree eri tavalla.

En tiedä olenko mä sitten jotenkin heikompi ja herkempi ihminen, kun mulla kesti siinä niin pitkään, kun näyttäisi vähän siltä, että muut pääsevät tollasten asioiden yli paljon mua nopeammin. Tai sitten mä vaan kuulen tota ihmettelyä nimenomaan vain niiltä, joilla se pahin suruaika ei ole ollut kovinkaan pitkä. Pikkuhiljaa sitä alkaa vaan itsekin miettiä, että onko mussa jotain vikaa, kun toi ei siis todellakaan ollut ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun samaista asiaa pohditaan. Tiedän myös sen, että mun selkäni takana ihmiset ovat tuosta puhuneet monen monet kerrat.

Tä on kaiken lisäksi ihan naurettavaa, sillä kuten mä olen nytkin jo pariin kertaan kirjoittanut - jokaisella on oma tapansa surra. Eli miksi musta nyt tuntuu siltä, että olisin tehnyt jotain väärin? Mä olen myös koittanut keksiä jotain ihan konkreettisia syitä mun surulleni ja onhan niitä löytynyt. Ensinnäkin se, ettei mun isäni kuolemasta ollut vielä kulunut kovinkaan kauan ja toiseksi se, että äitini tappoi itsensä. Antonin mielestä mun pitäisi jättää kaikki tollaiset puheet ihan omaan arvoonsa, mutta en mä vaan taida pystyä. Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun periaatteessa tiedän, ettei tässä ole ollut mitään epänormaalia, mutta samalla musta tuntuu, etten ole normaali.

Pitäisi vaan koittaa keskittyä tähän hetkeen ja jättää ne menneet taakse. Ei se vaan olekaan ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella...