16.7.2014

It's only after you've lost everything that you're free to do anything.

Vuosi sitten mä makasin kotona tajuamatta mitään mistään. Surun murtamana ja mielessä ainoana ajatuksena "äiti tappoi itsensä, äitiä ei enää ole". Anton totesi tänään kotiin palatessaan, että mä olen taas kuin ennen. Kysyin mitä hän sillä tarkoitti ja vastaus oli, että mä säteilen taas. Mä näytän onnelliselta sen sijaan, että mun silmistä ja koko olemuksesta paistaisi kärsimys ja paha olo. Kyllä mä muistan itsekin sen, kuinka peilistä katsoessani mua tuijotti silloin joku aivan vieras tyttö. Sen katse oli tyhjä, suupielet kääntyneet alas, naama kalpea ja hiukset sekaisin. Ulkoinen olemus on totta kai myös iso asia, mutta suurin muutos on tietysti tapahtunut sisällä - muhun ei oikeasti satu enää joka hetki. 

Ei siitä ole kovinkaan pitkä aika, kun vielä ajattelin ettei tulevaisuudella ole tarjota mulle yhtään mitään. Nyt mua lähinnä naurattaa koko ajatus, sillä totta kai sillä on! Ensinnäkin mä olen saanut jo paljon enemmän kuin ikinä ansaitsisin - oman lapsen. Vuosi tytön kanssa kotona ja sitten mun olisi tarkoitus suunnata takaisin koulunpenkille. Opintoja mulla on jäljellä vielä pari vuotta ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, me valmistutaan Antonin kanssa molemmat samaan aikaan. Sen jälkeen meillä onkin kaikki mahdollisuudet avoinna. Me ollaan jopa mietitty muuttoa ulkomaille, mutta saa nähdä tuleeko sellainen oikeasti koskaan kysymykseen. Tai ehkä tuleekin, mutta toisaalta me halutaan myös saada ainakin toinen lapsi vielä ja ehkä se muuttokin olisi järkevämpää, kun lapset ovat vähän vanhempia.

Toi otsikko kuvaa hyvin mun tämän hetkisiä ajatuksia. Tavallaan se, että mä olen menettänyt elämässäni niin paljon on myös avannut mun silmäni. Mä olen tajunnut, että mun pitää ihan oikeasti tehdä elämässäni sellaisia asioita mitä haluan ja joista nautin. Tietyin rajoituksin totta kai, enkä mä nyt mitään ihan hullua ja typerää ole ajatellutkaan tehdä. Esimerkiksi toi ulkomaille muutto on pyörinyt mun mielessäni jo pitemmän aikaa, mutta ensi kertaa nyt musta oikeasti tuntuu siltä, että se saattaisi joskus jopa toteutua. En tiedä mistä tämä uusi "rohkeus" on tullut ja onko se tullut pysyäkseen, mutta toivossa on hyvä elää! Mä olen tajunnut sen, ettei mun ole mikään pakko vain tyytyä siihen mitä mulla on nyt juuri tällä hetkellä vaan mä voin aina tavoitella vielä jotain enemmän. Oli kyse sitten pienemmistä tai suuremmista asioista :)

2 kommenttia:

  1. Se onkin sinun kohdalla niin, että kovin nuorena olet menettänyt niin paljon, että "tajuat" asioita joita paljon sinua vanhemmat eivät vielä tajua. Menetyksistä oppii kyllä jotain jos pystyy sitä siltä kantilta katsomaan. Mukavaa päivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä ihan totta ja mun mielestä on vaan hyvä asia, että vaikka on tapahtunut ihan hirveitä asioita niin niiden kautta tavallaan voi myös oppia jotain hyvää... :) Mukavaa päivää sinullekin!

      Poista