Control.

Mä oon käynyt nyt taas viime aikoina aika tiiviisti terapiassa. Pääasiassahan mä puhun siellä äitini kuolemasta ja siinä sivussa totta kai myös isäni kuolemasta, välillä ongelmista muiden ihmisten kanssa ja elämästäni ylipäänsä. Viime kertoina me ollaan puhuttu siitä, kuinka mulla on aina ollut tietynlainen tarve kontrolloida kaikkea. Tai ei nyt kaikkea, mutta mun omaa elämääni ja tunteitani. Mä olen aina tiedostanut sen, että mulla on ollut ehkä tavallista suurempi tarve hallita omaa elämääni kuin ihmisillä keskimäärin. Ei se mikään pakkomielle ole koskaan ollut, mutta tietyllä tavalla se on välillä rajoittanut mun elämääni.

Ennen isän kuolemaa mä en oikein edes tajunnut, etten mä millään pysty kontrolloimaan koko elämääni, en ollut ajatellut asiaa sen syvällisemmin tai pitemmälle. Mulle oli itsestään selvää, että mun elämä menee aika pitkälti juuri siten kuin itse haluan. Tietenkään kaikki ei aina mennyt kuten mä halusin, jouduin monesti pettymään ja tyytymään tilanteisiin sellaisina kuin ne ovat, mutta mä olen myös aina ollut niin kunnianhimoinen, että olen aika pitkälti saanut haluamani. Enkä tarkoita nyt sitä, että olen kaveriporukassa saanut aina päättää mitä teemme tai kotona mitä ruokaa syömme. Ei, ei, ei. Puhun nyt isommista asioista ja nimenomaan sellaisista, jotka liittyvät minuun ja minun elämääni. Oli kyse sitten siitä mihin lukioon halusin päästä tai siitä kuinka pitkälle halusin kehittyä teini-iän harrastuksessani. Mulla oli tietty ajatus siitä mitä halusin ja mä tein kyllä kaikkeni, jotta saavuttaisin haluamani.

Yhtäkkiä multa vietiin isä. Täysin varoittamatta ja aivan yllättäen. Silloin mä jouduin tajuamaan, etten mä voi hallita kaikkea. Vaikka mä tekisin mitä ja yrittäisin kuinka kovasti, mulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa kaikkeen mitä mun ympärillä tapahtuu. Tietyt asiat, jotka tapahtuvat muille ihmisille, koskettavat väkisin myös mun elämääni, ja mä olen vasta nyt lähiaikoina tajunnut kuinka paljon mua järkytti isäni kuolemassa myös se, ettei mulla ollut enää sitä tiettyä kontrollia itsestäni ja elämästäni. Totta kai oli paljon isompi asia ylipäänsä menettää isä ja suru peitti alleen lähes kaikki muut tunteet, mutta mä olin myös täysin hukassa sen takia, että mä en pystynyt enää vaikuttamaan siihen, mitä mun elämässä tapahtui ja millaisia tunteita tunsin. Mä olen vasta nyt ymmärtänyt kunnolla monia asioita ja pelkoja, joita mä en siihen aikaan voinut lainkaan käsittää. En ymmärtänyt miksi mua pelotti niin paljon ja miksi tunsin tiettyjä asioita. Kaikki on nyt jotenkin paljon selkeämpää ja ymmärrän paremmin itseäni.

Nykyään mä olen jollain tavalla vähän "hellittänyt" ton kanssa, vaikka toisaalta taas mun elämästä on myös kadonnut tietynlainen varmuus. Ainakin mä olen näiden menetysten kautta oppinut sen, ettei maailma kaadu siihen, jos ei aina pysty tekemään parastaan tai hallitsemaan kaikkea täysin. En tiedä onko noi sanat hallita ja kontrolloida ehkä ne kaikkein parhaimmat kuvaamaan tätä asiaa, mutta en parempiakaan keksinyt. Ne vain tuntuu niin kovin voimakkailta, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä ajan tällä tekstillä takaa.

Kivaa tiistaita kaikille ♥

I see a world we were meant to see together.

Mietin taas blogini nimeä - äiti, miksi jätit minut? Mä olen koko tämän lähes vuoden kestäneen suruajan koittanut löytää siihen vastausta. Miksi äiti tappoi itsensä ja jätti minut. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin mä tajuan, etten mä tule koskaan saamaan vastausta tuohon kysymykseen, joka pyörii päässäni yhä päivittäin. Mä voin arvuutella ja tehdä omia johtopäätöksiäni, mutta koskaan en saa tietää totuutta. Enkä oikeastaan enää tiedä onko se edes tarpeen. Äiti on joka tapauksessa nyt poissa ja ehkä sen sijaan, että mietin miksi hän jätti minut, mun pitäisi keskittyä muistelemaan niitä hyviä aikoja. Niitä 20 vuotta, jotka sain elää tätä elämää yhdessä minulle niin rakkaan ja tärkeän ihmisen - äitini - kanssa.

Muistan hyvin sen ajan, kun itkin Antonia vasten sopertaen, etten koskaan pääse yli tästä. Etten milloinkaan voi jatkaa elämääni normaalisti ja mennä eteenpäin. En kaiken tapahtuneen jälkeen. Mä olen tajunnut nyt myös sen, että jossain kohtaa se on vaan pakko tehdä. Elämä jatkuu koko ajan mun ympärilläni, ja vaikka se pelottavaa onkin, jossain kohtaa on oikeasti pakko jättää ne menneet taakse. En tiedä tulenko koskaan hyväksymään sitä mitä äitini teki. Hänen valintansa sai monen ihmisen elämän täysin pois raiteiltaan ja satutti vielä useampaa ihmistä. Sen asian kanssa on vaan opittava elämään.

Kyllähän se tuntuu vieläkin aivan tajuttoman pahalta tietää, etten koskaan enää näe äitiäni eikä mulla ole enää vanhempia. Suru ei kuitenkaan enää ole samalla tavalla niin musertavaa kuin ennen. Aika kuluu ja suru vähenee. Ikävä on kova ja äidin miettiminen saa silmäni täyttymään kyynelistä lähes joka ikinen kerta. Muhun ei ehkä satu enää samalla tavalla kuin aiemmin, mutta mulla on ikävä. Niitä kumpaakin. Isää ja äitiä.

Meidän piti kokea vielä niin paljon yhdessä.

Engagement.

Mä en edes muista koska olisin viimeksi ollut näin onnellinen. En varmasti vuosiin, ehkä joskus ennen isäni kuolemaa, mutta en viime aikoina. Lähinnä tätä tunnetta taisin päästä viimeksi silloin, kun sain tietää olevani raskaana, mutta siihenkin hetkeen liittyi niin paljon epäluuloa, epävarmuutta, pelkoa ja hämmennystä, ettei sitä voi kuvailla pelkillä positiivisilla sanoilla. Eilistä hetkeä voi, ja siitä seurannutta onnen tunnetta ei ole varjostanut yksikään negatiivinen ajatus tänäänkään koko päivänä.

Mä aavistelin, että jokin on pielessä. Anton on aina ollut todella huono salaamaan asioita ja mä huomasin, että joku vaivaa sitä. Se ei suostunut kertomaan mikä on ja mä mietin mielessäni ties mitä mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja sen omituiselle käytökselle. En mä oikein osaa edes selittää millainen se oli, mutta erilainen kuin yleensä. Eilen se sitten lopulta selvisi, kun mä tulin kotiin ja Anton odotti mua täällä. Anton kosi mua ja mä vastasin totta kai myöntävästi! :)

Oon leijaillut pilvissä eilisen ja koko tänkin päivän. Mun oli lähes mahdoton keskittyä tänään koulussa opetukseen ja katse harhaili hyvin usein vasemmassa nimettömässäni olevaan sormukseen. Se on ihana. Mutta vielä ihanampi on mun mieheni, jota mä rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa ♥ 

Mä en osannut odottaa mitään tällaista, vaikka me ollaan toki puhuttu lukemattomat kerrat meidän tulevaisuudesta ja siinä samalla kihloihin menemisestä ja lopulta avioliitosta. Kun mä joulun aikoihin sain tietää odottavani lasta, noista asioista alettiin puhua yhä enemmän ja enemmän. Me ollaan molemmat oltu aina sitä mieltä, ettei me aiota mennä kihloihin ennen kuin ollaan oikeesti valmiita suunnittelemaan häitä. Mä tiedän, ettei Anton kosinut mua sen takia, että me saadaan lapsi, mutta kyllä se taisi tätä koko asiaa ainakin vauhdittaa. Meidän elämähän muuttuu joka tapauksessa ensi elokuussa, kun pikkuinen syntyy ja ne ajat, kun juostaan baarissa pari kertaa viikossa ja kierretään kesällä kaikki maan festarit läpi, ovat takana. Ei meistä kumpikaan sellaista enää kaipaakaan tai tarvitse samalla tavalla kuin joskus ennen. Onneksi.

Ei me suoraan tältä istumalta mitään kirkkoa olla varaamassa, mutta en mä näe mitään syytä sille, ettei me voitaisi alkaa pikkuhiljaa miettiä sitäkin asiaa. Ei se ole ajankohtainen vielä tänään eikä huomenna, mutta kyllä mä toivoisin, että parin vuoden kuluttua mä olisin jo saanut tuon ihanan ihmisen aviomiehekseni :) 

Mä olen vieläkin niin täpinöissäni tästä kaikesta, etten tiedä sainko kirjoitettua mitään kovin järkevää, mutta ei kai sillä niin väliä ole :D Ihanaa perjantaita kaikille! ♥

Tiedän miltä sinusta tuntuu.

Äitini itsemurhan jälkeen mä sain ja saan yhä edelleen kuulla ihmisiltä, että he voivat kuvitella kuinka pahalta musta tuntuu. Näistä ihmisistä osa on heti seuraavassa lauseessaan sanonut, ettei ole koskaan menettänyt ketään läheistä, saati sitten, että kuolinsyynä olisi ollut itsemurha. Mä olen monesti kysynyt näiltä ihmisiltä, että miten te voisitte mitenkään ymmärtää, kun ette ole kokeneet samaa kuin minä?

En mä ajattele, etteikö kukaan voisi tietää miltä musta tuntuu, sillä valitettavasti mä en ole ainut ihminen, jonka läheinen on päättänyt itse elämänsä. Eikä mua yleensä millään tavalla ärsytä, vaikka joku sanoisikin tietävänsä tai pystyvänsä kuvittelemaan mitä mä käyn läpi. Mä en ehkä ihan vaan tajua sitä. Tiedän, että se on ilmeisesti ihmisten tapa yrittää lohduttaa tai sanoa jotain lohdullisia sanoja, mutta aika monissa ihmisissä noi sanat herättävät ärsytystä ja oikestaan vain pahentavat tilannetta sen sijaan, että tuntuisivat lohduttavilta. 

Viime kesänä sanoin aika suorat sanat kuultuani tuon lausahduksen erään ihmisen suusta. Pyysin myöhemmin anteeksi, mutta tämä ihminen sanoi, ettei ollut aiemmin ollenkaan tajunnut, ettei tuollaista välttämättä kannata sanoa. Ehkä oli siis ihan hyvä, että menetin hermoni, vaikka hän ei mitään pahaa missään vaiheessa tarkoittanutkaan. Olen myös vastaavasti itse saanut vihat päälleni, kun olen jollekin sanonut, etten usko hänen pystyvän ymmärtämään mitä mä käyn läpi. Kyseinen ihminen ei siis ole joutunut vastaavaa kokemaan, mutta hänen mielestään olin ilmeisesti jollain tavalla ylimielinen sanoessani mitä ajattelin. Parempi siis varmaan vain olla hiljaa ja antaa ihmisten sanoa mitä haluavat. Onhan se välillä turhauttavaa ja jopa ärsyttävääkin, mutta niin on moni muukin asia.

Mutta oikeesti, olkaa onnellisia, jos ette ole joutuneet kokemaan mitään vastaavaa. Maailmassa on monia kamalia asioita, jotka saattavat sattua omalle kohdalle, eikä läheisen itsemurha välttämättä ole niistä se kaikkein vaikein. Joku menettää lapsensa, sairastuu vakavasti, halvaantuu kaulasta alaspäin, joutuu raiskauksen tai muun käsittämättömän julman väkivallan kohteeksi jne. Kaikki edellä mainitut ja sadat muut asiat ovat sellaisia, joita tuskin pystyy täysin ymmärtämään ennen kuin se tapahtuu itselle. 

Ei kenenkään ulkopuolisen mun mielestäni edes tarvitse ymmärtää miltä siitä toisesta ihmisestä tuntuu, eikä se ole edes mahdollista, jos ei ole itse kokenut mitään vastaavaa. Ei mullakaan esimerkiksi ole mitään käsitystä siitä, miltä tuntuisi tulla raiskatuksi tai joutua hautaamaan oma lapsi. Varmasti aika helvetin pahalta. Niin pahalta, etten mä voi edes kuvitella millaista se olisi. Totta kai sitä tiettyyn pisteeseen asti pystyy kuvittelemaan, mutta totuus on todennäköisesti lopulta jotain aivan muuta kuin mitä itse on ajatellut.

Ylipäätään mä olen itse asiassa aika pitkälti sitä mieltä, ettei toisen menetystä tms. pitäisi verrata omaansa. Riippumatta siitä miten täysin ulkopuolinen sen tilanteen näkee, sille ihmiselle, jota kyseinen asia koskettaa, se on todennäköisesti todella iso asia ja tuntuu aivan käsittämättömän pahalta. Jokaisella on se oma subjektiivinen näkemys asioista eikä kukaan toinen voi loppujen lopuksi täysin käsittää, miten toinen ihminen sen kokee. Ei, vaikka olisi itse kokenut saman asian. Silloin todennäköisesti pystyy vain paremmin ymmärtämään. Eihän se väärin tietenkään ole todeta, että voi kuvitella tai pystyy hyvin ymmärtämään miltä toisesta tuntuu, mutta ei se välttämättä ole kaikissa tilanteissa paras mahdollinen asia sanoa.

Opiskelut.

Isän kuolema vaikutti mun lukio-opintoihin, äidin kuolema AMK-opintoihin ja kesällä syntyvä vauva keskeyttää taas jälleen mun opinnot. Tilanne ei todellakaan ole mitenkään ihanteellinen, ja mä valehtelisin jos väittäisin, etten olisi mieluusti suorittanut näitä 3,5 vuotta kestäviä opintojani yhteen putkeen. Tähän on kuitenkin tyydyttävä, sillä menneelle ei voi yhtään mitään ja lapsen syntyminen on sentään iloinen ja toivottu asia :) Ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa mitä ajatuksia tää kaikki herättää.

En oikein vieläkään kunnolla ymmärrä miten onnistuin pääsemään kirjoituksista läpi keväällä, kun isäni oli kuollut vasta muutama kuukausi aiemmin. Itse asiassa sain vielä ihan kohtuu hyvät arvosanatkin kaikista kolmesta aineesta, jotka kirjoitin. Mun oli alunperin tarkoitus pyrkiä lukion jälkeen opiskelemaan myös yliopistoon, mutta mua ei olisi voinut sinä keväänä vähempää kiinnostaa mihinkään pääsykokeisiin pänttääminen. Päädyin siis hakemaan vaan ammattikorkeakouluun linjoille, joissa ei pääsykokeita varten tarvinnut lukea sivuakaan tekstiä yhdestäkään kirjasta. Pääsin sisään enkä voisi tällä hetkellä olla tyytyväisempi valintaani. Opiskelemani ala tuntuu juuri oikealta minulle ja tunne on pelkästään vahvistunut viimeisen vuoden aikana.

Mua on kuitenkin harmittanut ja suoraan sanottuna vituttanutkin se, että mun vanhempien kuolemalla on ollut negatiivinen vaikutus mun opintoihini, vaikka toki se onkin vain todella pieni ja mitätön asia. Nyt kun asiaa on ajatellut, on herännyt tuollaisiakin ajatuksia ja on tullut mietittyä mihin kaikkeen noi menetykset oikein ovatkaan vaikuttaneet. Muut nauttivat penkkareista ja viettivät unelmiensa yo-juhlat. Mä en. Suurin osa saa suorittaa opintonsa loppuun ilman, että välissä täytyy pitää taukoa sen takia, että oma äiti on tehnyt itsemurhan eikä itse kykene normaaliin elämään niin pian tapahtuneen jälkeen. Kuten sanoin, noi on todella pieniä asioita siihen kaikkeen suruun verrattuna, mitä vanhempieni kuolemasta on aiheutunut, enkä mä ole millään lailla katkera siitä, että esimerkiksi penkkarit jäivät multa täysin väliin. Ihan sama, vaikka jäivät, mutta asiat olisivat myös voineet mennä toisin.

Väistämättähän isäni kuolemalla oli kielteisiä vaikutuksia lukio-opintoihini ja tuskin siitä mitään etua ainakaan on, että käyn nykyisiä opintojani tällaisissa pätkissä. Mutta kai mun pitäisi vaan olla tyytyväinen siihen, että kaikesta huolimatta todella sain sen yo-lakin päähäni silloin kun pitikin ja tiedän jossain vaiheessa valmistuvani nykyisestä koulustani ja saavani ammatin. Mä olenkin tyytyväinen, mutta mieluummin mä olisin nähnyt asioiden menevän eri tavalla. Ja ennen kaikkea mä olisin mieluummin sitten joskus tulevaisuudessa juhlinut valmistumistani vanhempieni kanssa. Nyt se ei ole mahdollista, ja koska mulla on taas viime päivät ollut enemmän kuin paljon aikaa miettiä kaikkea mahdollista taivaan ja maan välillä, aloin miettiä näitäkin asioita. Huomenna onneksi jatkuu taas koulu, eli saanpahan jotain muuta ajateltavaa ainakin :)