Ruoka.

Toiset syövät suruunsa, toiset lopettavat syömisen. Äidin itsemurhan jälkeen mä olen tehnyt vuorotellen molempia. En edes tiedä kuinka paljon mun paino on kaiken kaikkiaan tänä aikana heitellyt, en ole jaksanut käydä vaa'alla, mutta vaatteista varsinkin huomaa, ettei se ole täysin samana pysynyt. Ja miten se olisikaan voinut, kun välillä on mennyt viikkoja, kun en ole halunnut syödä paljon mitään ja välillä taas olen syönyt kolmen ihmisen edestä?

 

Kesän alussa mulla ei ollut minkäänlaista ruokahalua. Parin ensimmäisen viikon syömiseni koostuivat yhteensä parista puoliksi syödystä omenasta, paketista nuudeleita ja muutamasta hapankorpusta. Näin Anton on kertonut, sillä enhän mä itse muista tollasia asioita juuri ollenkaan. Sen muistan, että kaikki ruoka oksetti eikä minun tehnyt mieli syödä. Eikä totta puhuen edes kiinnostanut siinä kohtaa, vaikka olisikin ollut nälkä. Oli vähän muut asiat mielessä. Lopulta Anton sai mut tajuamaan, että mun täytyy syödä ja pikkuhiljaa se ruoka alkoi taas maistua. Tai vaikka se ei olisi maistunut, ei syömisen jälkeen tullut heti pahaa oloa.

 

Alkukesän jälkeen tollasta täysin samanlaista syömättömyyttä on ilmennyt pari kertaa, mutta nyt mä sentään itse tajuan kuinka paljon sillä on vaikutusta mun jaksamiseeni. Muutenkin tuntuu, ettei millään jaksaisi enää elää ja taistella surun läpi, niin ei mun kannata lisätä sitä enää olemalla syömättäkin.

 

Toinen ääripää on sitten se, kun muutaman kerran on tullut sellaisia lyhyitä jaksoja, kun olen syönyt lähes kaiken minkä käsiini saan. Tälläkin hetkellä mä taidan painaa muutaman kilon enemmän kuin mitä normaalisti. Ei se ole niin vakavaa ja mä oon miettinyt sen asian niin, että jos mun tällä hetkellä tekee mieli syödä jotain herkkuja tai roskaruokaa, mä saan syödä sellaisia. Kunhan tämä suru tästä helpottaa, voin taas alkaa miettiä niitä terveellisiä elintapoja ja tarkkailla enemmän mitä suuhuni laitan, mutta ei mun kannata sellaisesta stressata just nyt. Muutama kilo sinne tai tänne, ei ne mua tapa. Ei todellakaan.

 

Nyt suuntaamme Antonin kanssa hänen vanhempiensa luo viettämään viikonloppua. Haluaisin kuitenkin kysyä teiltä muilta, millä tavoin te reagoitte syömisen osalta suruun? Syöttekö suruunne vai lopetatteko syömisen? Vai vaikuttaako suru siihen edes millään tavalla?

Please, please don't leave me.

Olen halunnut satuttaa itseäni ja olen toivonut kuolevani. Olen rukoillut poikaystävääni päästämään minusta irti, jotta voisin tehdä jotain typerää. Jotain sellaista, mikä päättäisi elämäni ja päästäisi minut pois tästä helvetistä. Olen kuitenkin vielä täällä enkä ole saanut satutettua itseäni onneksi kovinkaan pahasti, vaikka olen monta kertaa halunnut sitä. Olen vain niin väsynyt tähän kipuun ja suruun, se vie kaikki voimani. Ainut syy, miksi enää olen täällä on se, että tiedän kivun helpottavan jossain vaiheessa. Tiedän, että vaikka minuun on viimeisten kuukausien aikana sattunut enemmän kuin milloinkaan ennen, vielä joskus koittaa se päivä, kun herään aamulla eikä minuun enää satu.

Onhan minulla tietysti paljon syitä jatkaa elämääni. Minulla on rakastava poikaystävä, sisko, veli, ihania ystäviä. Olen nuori ja minulla on koko elämä vielä edessä. Mutta ei mikään määrä lähimmäisiltäni saamaa rakkautta tai onnea tulevaisuudessa saisi minua jatkamaan, jos tietäisin tuntevani tätä viiltävää kipua sisälläni koko loppuelämäni. Kaikki loppuu aikanaan, myös tämä kipu. Siihen on pakko luottaa.

Tietenkään en tule koskaan unohtamaan sitä, että olen menettänyt äitini tai sitä miten hän kuoli, mutta joskus vielä koittaa se päivä, kun en enää mieti äitiäni kyyneleet silmistä valuen. Kun minun ei tarvitse itkeä ja tuntea polttavaa kipua sisälläni, joka kerta, kun mietin häntä. En tiedä koska se hetki koittaa, mutta haluan uskoa, että joskus niin tapahtuu.

Ikävä.

Se ei mene pois, se ei tunnu vähenevän ja se on koko ajan läsnä. Miksi äiti tappoi itsensä? Olen yrittänyt ymmärtää ja ajatella, ettei tapahtuneelle enää voi mitään, mutta mikään ei ole onnistunut tänään. Ikävä on ollut ihan liian kova. Kaipaan äitiäni niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää. Välillä jopa toivon, että olisi vielä alkukesä ja se aika, jolloin saatoin maata sängyssä viikon putkeen ja vain itkeä. Kun koko muu maailma ympäriltäni oli kadonnut eikä millään ollut enää mitään väliä.

Enää en voi tehdä niin, vaikka mieli välillä tekisi. On koitettava jaksaa ja mennä elämässä eteenpäin, edes pikkuhiljaa. Sitä paitsi minua pelottaa, että mikäli annan itselleni luvan jäädä sängynpohjalle makaamaan koko päiväksi, en pääse sieltä enää pois. Jään sinne ja vajoan takaisin siihen suruun, josta olen vasta vähän aikaa sitten päässyt edes hieman pois. En saa antaa surun ottaa valtaa minusta.

 

Älkää ymmärtäkö väärin, annan kyllä itselleni luvan itkeä ja surra. Totta kai. Mutta siihen täydelliseen epätoivoon en halua enää vajota. En tiedä kestäisinkö sitä. Ikävä on välillä niin kova, että luulen kuolevani siihen, mutta on pakko koittaa jaksaa.

 

"Minulla on ikävä. Minulla on suunnaton ikävä."

Sanat satuttavat.

Siskoni on aina ollut äkkipikainen ja tuo piirre tuli esiin taas eilen, kun kävimme viemässä vanhempiemme haudoille kynttilät. Olimme juuri lähdössä äidin haudalta, kun näimme erään äitini hyvän ystävän tulevan meitä kohti. Tajusin jo siinä vaiheessa, että tästä ei seuraa mitään hyvää. Kyseinen nainen (kutsutaan häntä vaikka Minnaksi) on aiemmin antanut olettaa, että on meidän syymme, tai varsinkin siskoni syy, että äitimme on nyt kuollut. Me emme yritäneet tarpeeksi eikä Amanda ollut hänen mielestään riittävästi äitini ja muun perheen tukena isämme kuoleman jälkeen. Kuuluuko asia edes hänelle? Ei oikeastaan, mutta mielipiteensä hän on joka tapauksessa tuonut esille useaan otteeseen, eikä tämä kerta ollut ensimmäinen, kun Amanda ottaa hänen kanssaan yhteen.

Tilanne kehittyi lopulta niin nopeasti, etten edes muista kunnolla miten se sai alkunsa, mutta hetken päästä jouduin jo pidättelemään siskoani, ettei hän kävisi Minnan kimppuun. Pienen sananvaihdon ja molemminpuoleisen vittuilun jälkeen Minna sanoi Amalle, ettei hän edes ansaitsisi äitiä elämäänsä eikä ole ihme, että äiti teki itsemurhan, kun hänellä on tuollainen tytär. En voi käsittää miten aikuinen ihminen edes kehtaa sanoa mitään tuollaista. Ihan käsittämätöntä... Okei, eivät ne Amandan "vitun lehmä painu helvettiin täältä" -kommentitkaan mitään kovin ystävällisiä olleet, mutta voiko tuollaisen jälkeen mitään muuta odottaakaan?

 

Sain lopulta väkisin kiskoa itkevän ja huutavan siskoni pois paikalta ja autoon. Olen aivan varma, että Amanda olisi mennyt ja lyönyt Minnaa, mikäli olisi törmännyt tähän yksin. Toisaalta en yhtään ihmettele sitä, mutta en myöskään hyväksy väkivaltaa edes tuollaisessa tilanteessa. Ama on todella herkkä kaikelle mikä liittyy äitiini ja hänellä on muutenkin tapana ottaa todella helposti kaikki asiat turhan henkilökohtaisesti. Olen ennenkin sanonut Amalle, että Minnan puheet voi jättää ihan omaan arvoonsa ja nuokin sanat hän sanoi vain, koska tiesi Amandan hermostuvan ja suuttuvan. En voi käsittää miten äiti on voinut olla niin hyvä ystävä ihmisen kanssa, joka ehdoin tahdoin haluaa satuttaa ja loukata muita... Valitettavasti maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä ja olen itsekin saanut kokea vastaavanlaista käytöstä.

A smile.

Äitini kuoleman jälkeen olen hymyillyt aivan liian vähän. Usein ei ole ollut syytä hymyillä ja vaikka olisi ollut, on minulle usein tullut siitä huono omatunto. Hymyily merkitsee sitä, että olen iloinen, enkä tiedä onko minulla oikeutta siihen. Olen kuitenkin koittanut muuttaa ajattelutapaani ja olen siinä jo onnistunutkin. Tietenkään ei pidä väkisin koittaa vääntää hymyä kasvoille, jos on kurja olo ja paha mieli, mutta sitä omaa pahaa mieltäkin usein helpottaa, jos keskittyy iloisiin asioihin ja antaa itselleen luvan iloita ja hymyillä.

 

Tekohymy harvemmin pukee ketään, ei ainakaan minua. Sen huomaa jo vuosittain otetuista koulukuvista, joissa on pitänyt väkisin taikoa säkenöivä hymy kasvoilleen. Se näyttää teennäiseltä, enkä ainakaan itse ole noissa kuvienottotilanteissa muistanut ajatella iloisia asioita, jolloin hymy saattaisikin olla aito. Tai edes aidompi.

 

Tänään minulla oli pitkästä aikaa todella hyvä fiilis aamulla herätessäni ja sain päähäni koittaa hymyillä mahdollisimman monelle vastaantulevalle ihmiselle kauppareissuni aikana. Halusin nähdä miten ihmiset reagoivat, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sain niitä iloisia hymyjä myös vastaukseksi omaani. Eräskin vanhempi nainen sanoi, että minun kaunis hymyni piristi hänen aamuaan :) Miksi siis kulkea katse maassa ja suupielet alhaalla, kun on mahdollisuus tehdä jonkun toisenkin ihmisen päivästä edes hitusen parempi oman päivän lisäksi? Hyvä mieli tarttuu helposti muihin.

 

Toivottavasti kukaan ei saa tästä postauksesta sellaista kuvaa, että mielestäni elämä on aina ihanaa ja kaikki murheet ja ongelmat ratkeavat, kunhan vain muistaa hymyillä suupielet korvissa asti. Ei se noin mene, mutta joissain tilanteissa omalla asenteellaan pystyy aika pitkälti vaikuttamaan siihen, kuinka pahalta tuntuu ja kuinka maassa onkaan. Tiedän varsin hyvin sen, että jos tuntuu riittävän pahalta ja joku käskee vain hymyilemään ja ajattelemaan positiivisesti, tekisi välillä mieli käskeä tällaista henkilöä painumaan helvettiin... Mutta ainakin niitä pienempiä suruja ja murheita voisi yrittää helpottaa ajattelemalla iloisia asioita niiden surullisten sijaan :)