14.7.2014

Äitiys ilman omaa äitiä.

Me ei olla montaakaan päivää vielä oltu Helmin kanssa kotona, mutta on kai sanomattakin selvää, että koska kyseessä on meidän ensimmäinen lapsi, ollaan me Antonin kanssa jouduttu kysymään muilta ihmisiltä apua ja neuvoja melkoisen paljon. Maalaisjärjellä pääsee totta kai pitkälle, mutta yllättävän paljon sitä tulee vastaan erilaisia tilanteita, joissa ei tiedäkään miten tulisi toimia. Mulle itselleni olisi totta kai luontevinta turvautua näinä hetkinä oman äitini apuun, mutta se ei valitettavasti ole enää mahdollista. Onneksi Antonin äiti asustelee nykyään samalla paikkakunnalla meidän kanssa ja vieläpä myös todella lähellä. Samoin tätini, jonka kanssa mulla on aina ollut läheiset välit, asustelee ihan tuossa vieressä, joten apu ei suinkaan ole ollut kaukana.

Monesti sitä olisi vain kuitenkin toivonut, että saisin valita puhelimestani oman äitini numeron ja soittaa hänelle. Musta tuntuu pahalta ajatella, ettei Helmi saa koskaan tuntea mun vanhempia tai Antonin isää. Antonin äiti on tytön ainut isovanhempi, joka on edelleen elossa ja se on mielestäni erittäin surullista. Varsinkin kun mietin sitä, kuinka paljon rakkautta ja hyviä hetkiä olen itse saanut isovanhemmiltani. Olisin halunnut Helmin kokevan saman, mutta onneksi hänellä on sentään yksi mummi, joka on luvannut helliä ja hemmotella tytön piloille :D

Mulle on herännyt nyt Helmin syntymän jälkeen mieleen sellainenkin kysymys, että miten äiti pystyi jättämään meidät? Se rakkauden määrä mitä mä omaa lastani kohtaan tunnen on jotain ihan käsittämätöntä enkä mä voisi ikinä, ikinä kuvitellakaan tekeväni itselleni jotain, mikä satuttaisi Helmiä ja jättäisi häneen pysyvät arvet. Tietenkin mun on helppo huudella, kun mulla ei ole mitään mielenterveysongelmia, joita mun äidillä pakostakin sitten oli, mutta silti. Mä niin haluaisin ymmärtää miksi mun äiti päätti elämänsä, mutta kun mä en ymmärrä. Itse asiassa päivä päivältä mä ymmärrän yhä vaan huonommin. 

Mä olen viettänyt viimeisen tunnin meidän makuuhuoneessa, kun Anton on touhunut keittiössä ja multa on ollut sinne pääsy kielletty. Ilmeisesti se on taikonut mun nimipäivän kunniaksi jonkin herkkuaterian meille sinne :D Kohtahan se nähdään! Ihanaa maanantaita jokaiselle <3

11.7.2014

My sunshine.

Joku ehkä muistaakin kuinka siskoni sanoi, etten ole vielä valmis äidiksi, sillä meidän äitimme itsemurhasta on vasta vielä niin vähän aikaa. Tästähän on siis jo kuukausia aikaa ja siskoni on muuttanut mielensä asian suhteen, mutta jossain vaiheessa mä aloin itsekin epäillä onko musta vielä äidiksi. Periaatteessahan mä olen koko ajan ajatellut, että lapsen syntyminen tässä elämäntilanteessa olisi pelkästään positiivinen asia ja saisi mut tajuamaan, että onhan sitä vieläkin onnea elämässä. Mun olisi pakko jatkaa elämää eteenpäin ja oikeasti elää. Välillä sitä tuli kuitenkin synkempinä hetkinä pohdittua, että mitä jos Amanda oli oikeassa - mitä jos musta ei vielä ole äidiksi. Jos mä olen itse vielä niin hajalla, etten kykene ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä?

Viikon perusteella ei voi sanoa vielä mitään varmaa tai lopullista, mutta tällä hetkellä mä ainakin olen vakaasti sitä mieltä, että lapsen saaminen oli parasta mitä mulle ja Antonille on ikinä tapahtunut eikä tässä ajankohdassakaan ole mitään vikaa. Totta kai mulla varmasti tulee olemaan jatkossakin niitä huonoja päiviä, kun ikävä painaa päälle niin voimakkaasti, etten haluaisi edes nousta sängystä ylös ja tuntuu, että maailma potkii päähän, mutta niille ei voi mitään. Niistä täytyy vaan selvitä enkä mä onneksi ole yksin - mulla on maailmankaikkeuden ihanin ja rakastavin avomies tukenani.

Mä olen muutenkin aina ollut sellainen ihminen, että asetan hyvin herkästi muiden hyvinvoinnin omani edelle ja jos kyseessä on vielä mun oma lapseni, ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö niinä vaikeinakin päivinä raahautuisi vaikka väkisin ylös sängystä. Ja mikäli nyt kävisi niin, etten siihen jonain päivänä yksinkertaisesti kykenisi, on lapsella tosiaan onneksi myös isä. Eräät sukulaisenikin ilmaisivat huolensa kyseiseen asiaan liittyen tuossa jokin aika sitten, mutta he myös onneksi sitten tajusivat, että Anton on olemassa. Tietenkään mä en toivo tai odottamalla odota, että mun mieliala lähtee nousukiidossa taas alaspäin, mutta kenenkään ei ainakaan tarvitse pelätä, että Helmin hoitaminen millään tavalla laiminlyötäisiin, jos niin sattuisi käymään.

Tällä hetkellä mun mieltäni ei varjosta yhtikäs mikään. Ei äidin tai isän kuolema, ei tieto siitä, ettei paras ystäväni ole tulossa Suomeen vielä viikkoihin, ei mikään. Toi pieni tyttö tekee mut onnellisemmaksi kuin mitä mä olen ollut pitkään aikaan. Itse asiassa moneen vuoteen. Ehkä mun kuuluisi olla surullinen ja ikävöidä. Ehkä se olisi jopa mun velvollisuuteni ottaen huomioon esimerkiksi sen, että sain vähän aikaa sitten tietää pikkuveljeni kiusaamisen jatkuneen, mutta mä en ole surullinen. Eivät nuo edellä mainitut asiat kivoilta tunnu, mutta tällä hetkellä se riemu ja ilo, minkä Helmi on syntymällään tuonut, on niin suuri, ettei sitä peitä mikään.

Ja tämähän on vain mun mielipiteeni, mutta mielestäni mä olen kaiken kokemani jälkeen onneni myös ansainnut :)

10.7.2014

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen.

Niin siinä sitten kävi, että meitä asustelee täällä asunnossa nykyään kolme henkilöä :) Viime viikolla lähdimme Antonin kanssa synnärille täysin varmoina siitä, että takaisin sieltä vielä tullaan ja tälläkin kertaa on kyseessä väärä hälytys. Pari kertaa aiemminkin siis oltiin jouduttu siellä käymään enkä mä jaksanut sen enempää vielä edes miettiä mahdollista synnytystä. Tilanne oli mun mielestä täysin samanlainen kuin niinä aiempinakin kertoina ja mua lähinnä ärsytti lähteä kotoota, kun mulla oli hirvee nälkä ja me oltiin just alottamassa ruoanlaittoa :D Yllätys (ja sitä seuraava paniikki) olikin melkoinen, kun meille sitten ilmoitettiinkin, että synnytys on oikeasti käynnistynyt eikä enää lähdetä yhtään minnekään.

Ensimmäinen reaktio taisi tosiaan olla miljoonaan kertaan lausuttu sana ei ja sitä seurannut itkukohtaus. Sopersin, etten millään voi synnyttää vielä, viikkoja on niin vähän ja laskettu aika vasta elokussa. Eipä siinä mun sopertelut tai itkut paljon auttaneet ja koska mä en sen tarkemmin halua tai aio itse synnytyksestä täällä kertoa, niin lopputuloksena lähes neljä tuntia myöhemmin sain syliini maailman täydellisimmän olennon - mun pienen tyttäreni. (Tai mainittakoon nyt vaikka se, että synnytys kävi sata kertaa helpommin kuin mitä olin pelännyt ja oli tosiaan hyvin nopeasti ohi.)

Lähes viikko sairaalassa ja sitten vihdoin kotiin täysin terveen vauvan kanssa. Tä on jotain ihan uskomatonta, enkä mä vieläkään kunnolla tajua, että toi pieni ihminen tuolla pinnasängyssä oikeasti on mun oma lapseni. En mä oikein osaa edes kirjoittaa tästä, ei mulla vaan ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta. En olisi koskaan voinut kuvitella rakastavani mitään tai ketään niin paljon kuin nyt rakastan tuota pientä ihmettä. Miten joku noin pieni voikin olla niin arvokas ja rakas? Olen vieläkin ihan häkeltynyt, mutta samalla niin älyttömän onnellinen. Nyt meitä on täällä kolme ja me ollaan vihdoin kunnon perhe - minä, Anton ja pieni Helmi. Nyt on aika opetella elämään uutta elämää pienen vauvan kanssa :)

Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan ♥

3.7.2014

Resting.

Tuntuu hassulta hehkuttaa tällaista asiaa, mutta voi vitsit miten hyvältä tuntuu taas, kun jaksaa nousta ja siirtyä sängyltä olohuoneeseen sohvalle lepäämään. Mähän en edelleenkään saa mitään raskasta tai rasittavaa tehdä, joten niin kauan kun aurinko ei paista enkä pääse ulos ottamaan aurinkoa, makoilen lähinnä sisällä joko sängyllä tai sohvalla. Reilun viikon kestäneen sairastelun ja sängyssä makoilun jälkeen tuntui aika luksukselta päästä sieltä makuuhuoneesta pois ja olohuoneeseen :D Olen mä pieniä kävelylenkkejäkin tehnyt nyt parina päivänä, mutta lähinnä sitä on tullut pysyttyä sisätiloissa.

Valitin joskus aiemmin sitä, kuinka mulla on liikaa aikaa miettiä ja ajatella kaikkia ikäviä asioita, kun mä joudun olemaan kaikki päivät kotona ja yleensä yksin Antonin ollessa töissä. Enää mulla ei oikeestaan ole tota ongelmaa, sillä mä teen kaikkeni, jotta en ajattelisi niitä ikäviä asioita. Pikkuveljeni tilanne ahdistaa jo ihan riittävästi, en mä jaksa enää surra tai ahdistua lisäksi jonkin muunkin asian takia. En, kun mun ei ole pakko. Musta on tullut aika etevä sulkemaan mielestäni kaikki epämiellyttävät ajatukset pois. Jossain siellä taustalla ne kummittelee, mutta antaa kummitella. 

Olen monet kerrat miettinyt, että kuinka kauan se murehtiminen, sureminen ja kärsiminen voisi edes jatkua? Ei se ole normaalia, tervettä tai oikein, että koko ajan on paha mieli ja itkettää. Tiedän oikein hyvin sen, ettei pahaa oloa tule pitää sisällä, sillä jossain vaiheessa se purkautuu ulos, mutta pakkohan sitä joskus on saada hengähtää. Tai mun mielestä ainakin... :)

2.7.2014

You can't fix yourself by breaking someone else.

Kirjoitin viime vuoden puolella postauksen siitä, kuinka pikkuveljeäni kiusattiin koulussa, koska meillä ei ole enää vanhempia. Luulin, että asia saatiin silloin selvitettyä ja kiusaaminen loppui, mutta ilmeisesti se ei ihan näin mennytkään. Sain nimittäin eilen kuulla tädiltäni, että veljeni vaihtaa koulua ensi syksynä ja syynä tähän on se, että kiusaaminen on jatkunut yhä edelleen eikä Jesse enää suostu menemään samaan kouluun kiusaajiensa kanssa. En yhtään ihmettele, että veljeni haluaa pois sieltä, mutta sitä mä ihmettelen, ettei kiusaamista ole saatu loppumaan.

Siitä kiusaamisesta ovat tietoisia koulun henkilökunnan lisäksi myös näiden kiusaajien vanhemmat, mutta sama meno on jatkunut kaikesta huolimatta. Mun mielestä on ihan pöyristyttävää, ettei 10-11-vuotiaita lapsia saada lopettamaan toisen kiusaamista. Jokainen kasvattaa lapsensa omalla parhaaksi katsomallaan tavalla, enkä mä aio nyt tai myöhemminkään arvostella kenenkään toisen kasvatusmetodeja, mutta mun on myös vaikea käsittää, etteivät vanhemmat saa tuon ikäisiä lapsia sen verran kuriin, että kiusaaminen loppuisi. Ei ole kuitenkaan vielä kyse mistään itsepäisistä murrosikäisistä vaan ihan lapsista. En mä tietenkään tiedä mitä noiden kiusaajien perheissä on tehty ja mistä keskusteltu, mutta ilmeisen huonoin tuloksin asiat on selvitetty. Ymmärrän myös sen, että lapsillakin on oma tahtonsa ja kotona voidaan käyttäytyä aivan eri tavalla kuin koulussa, mutta silti. Toki mä olen tässä myös puolueellinen, sillä kyse on mun omasta veljestäni.

Ylipäänsä mä en ole koskaan ymmärtänyt kiusaamista. Lapsilta noin älytöntä käytöstä voi vielä jollain tavalla ymmärtää, sillä niin pienet eivät vielä välttämättä osaa ajatella riittävän pitkälle ja ymmärrä tekojensa seurauksia. Siinäkin tapauksessa on aikuisten tehtävä selvittää lapsille mikä on oikein ja mikä väärin ja saada ne lapset ymmärtämään. Kaikkein kamalinta mielestäni onkin se, miten aikuiset ihmiset jatkavat sitä aivan samaa ja kiusaavat muita esimerkiksi työpaikalla. Aikuisten kiusaaminen ilmenee totta kai vähän eri tavoilla, mutta on usein myös tuhat kertaa julmempaa. Miten kukaan voi saada hyvän mielen itselleen kiusaamalla muita? Siis ihan oikeasti, ei tossa ole mitään järkeä!

Usein sanotaan, että kiusaajilla itsellään on paha olla, huono itsetunto tai muita ongelmia ja niitä puretaan ja parannetaan kiusaamalla. Mun on vain ihan mahdoton käsittää miten jonkun toisen haukkuminen, syrjiminen tai jopa fyysinen satuttaminen voisi tuoda kellekään paremman olon. Kohoaako jonkun itsetunto, status tai mikä hyvänsä sillä, että lyttää toista alemmas? Saattahan sillä kiusaamisella joo saada yläasteen pihalla ihailua aikaan omilta kavereilta, mutta aikuisena se oma käytös saattaa pikkuisen kaduttaa. (Toivottavasti kaduttaa, ja paljon.)

Joku on lihava, jollain on rikkinäiset vaatteet, joku on liian laiha ja lauta, jollain on "väärän" värinen iho, jollain hammasraudat, toisella silmälasit ja kolmannella liian iso nenä. Kaikki edellä mainitut ja miljoonat muut ulkonäköön, persoonallisuuteen yms. liittyvät asiat ovat syitä, joiden vuoksi joitain ihmisiä kiusataan. Postauksen otsikko on mielestäni aivan tajuttoman osuva ja paikkaansa pitävä. Kukaan ei tee itsestään parempaa, hienompaa, kauniimpaa tai fiksumpaa ihmistä kiusaamalla, satuttamalla tai haukkumalla toista. Ei kukaan.