Monday.

Havahduin tossa jokin aika sitten parvekkeelta. Istuin siellä ja tuijotin kuinka taivaalla salamoi ja vettä satoi kaatamalla. Ukkonen jyrisi ja se melu oli järkyttävä. Eikä mulla ole vieläkään mitään hajua kuinka kauan mä siellä olin istunut. Aika tuntuu taas juoksevan jotenkin ihan hirveän kovaa ja mä oon jatkuvasti omissa maailmoissani. Mun oli tarkoitus käyttää tämäkin päivä hyödyksi pakkaamalla tavaroita, mutta jotenkin se on jäänyt vähän puolitiehen. Me saatiin siis tossa viime viikolla tietää Antonin kanssa, että saatiin yksi tosi kiva asunto ja muutto on edessä tossa kuun vaihteessa. Joka toinen hetki mä olen innoissani tosta, se asunto on kertakaikkiaan aivan täydellinen, juuri sopiva meille, mutta jokin kuitenkin pidättelee mua. Se jokin on myös pitänyt mut poissa koneelta, poissa täältä. Mä olen halunnut tulla kirjoittamaan tänne, mutta en jotenkin ole osannut.

Mulla olisi niin paljon asioita kerrottavana, ideoita jotka haluaisin toteuttaa, mutta ei siitä ole tullut mitään. Liian paljon on taas tapahtunut liian lyhyessä ajassa ja musta tuntuu, että mun pää ei meinaa enää pysyä menossa mukana. Kestää aikansa, että pystyn kunnolla taas sisäistämään mikä todellisuus tällä hetkellä on. Mitä on tapahtunut ja mitä ne asiat loppupeleissä tarkoittavat. Sen takia mä varmaan siellä parvekkeellakin tänään olin uppoutuneena täysin omiin ajatuksiini - mulla on niin kamalan paljon asioita mietittävänä. Tämä muuttokaan nyt ei ehkä ihan parhaaseen mahdolliseen saumaan osunut, mutta ainakin me saadaan toikin asia hoidetuksi ennen kuin lapsi syntyy. Enhän mä varmaksi voi sanoa, kun en ole koskaan muuttanut pienen vauvan kanssa, mutta eiköhän me päästä tällä tavalla huomattavasti helpommalla, niin ainakin luulisin. 

Mulla on enää vaan muutama hassu koulupäivä jäljellä ja sen jälkeen mulla alkaakin melko pitkä loma. Saa nähdä mitä kaikkea sitä ehtiikään tekemään ennen kuin tuo pikkuinen syntyy :) Eihän siihenkään enää loppujen lopuksi kovin pitkä aika ole. Laskettu aika lähestyy ihan hurjaa vauhtia ja mua on alkanut pikkuisen jo pelottaa, että miten mä selviän synnytyksestä ja elämästä vauvan kanssa. Eiköhän kaikki kuitenkin mene ihan hyvin, pakko siihen ainakin on uskoa!

Aurinkoista maanantaita kaikille ♥

Only know you've been high when you're feeling low.

Kurkkua kuristaa. Tuntuu koko ajan, kun mulla olisi jokin iso pala kurkussa eikä auta, vaikka kuinka yritän niellä ja yskiä. Se ei lähde pois. Kuten ei myöskään se puristava tunne rintakehällä. Ajatuksetkin ovat taas niin sumeita ja paniikki meinaa ottaa vallan musta vähän väliä. Eikä se saa tehdä niin, en saa antaa sen tapahtua. Ei nyt, ei nyt...

Onkohan siinä jotain määrää kuinka paljon surua ja ikäviä uutisia sitä pystyy vastaanottamaan yhden elämän aikana? Tai muutaman vuoden. Vuoden. Alle vuoden. Ja pahinta on, kun ei voi itse tehdä mitään vaikka kuinka haluaisi. En mä oikeastaan osaa kunnolla syyttää itseäni, vaikka jokin osa musta sanoo, että mun pitäisi. Että mä olen syyllinen about kaikkeen pahaan mitä kenellekään ihmiselle tässä maailmassa on tapahtunut, riippumatta siitä olenko mä koskaan edes tuntenut kyseistä henkilöä tai edes elänyt samalla vuosituhannella hänen kanssaan. Järjetöntä, täysin typerää, mutta silti niin todellista mulle. Tai ainakin sille pienelle osalle mua, joka huutaa mun pääni sisällä, että on mun syy, kun kaikilla muilla menee huonosti. Näköjään se samainen osa on myös taipuvainen liioittelemaan, sillä eihän kaikilla nyt mitenkään voi mennä huonosti, mutta liian monella kyllä. Se, onko mikään niistä minun vastuullani, onkin sitten asia erikseen. On tai ei, ei sillä oikeastaan ole edes väliä.

Voisiko yhtään sekavampaa tekstiä enää olla? Ja uskokaa tai älkää, mutta toi yläpuolella oleva kirjoitus on vielä hyvinkin selkeää siihen verrattuna millaista huutoa ja kamppailua mun pään sisällä käydään joka ikinen sekunti tälläkin hetkellä. Olen monesti toivonut, että mussa olisi jokin nappula, jota painamalla saisin kaikki ajatukseni pois. Voisin jollain keinolla sammuttaa ne äänet pääni sisällä. Tällä hetkellä tuntuisi varsin miellyttävältä saada hiljennettyä toi väittely mitä käyn mielessäni. Snap vaan ja se olisi poissa. Tulisi hiljaista.

Mitä mä antaisinkaan siitä, että saisin elää edes päivän ilman surua, murhetta ja ongelmia. Ilman stressiä, epätoivoa, epätietoa ja pelkoa. Jos edes yhdeksi päiväksi tai vaikka vaan tunniksi ne kaikki katoaisivat eikä tilalle jäisi muuta kuin tyyni onnellisuus. Ei mun tarvitsisi edes olla erityisen onnellinen, mutta kunhan mun ajatuksia ei täyttäisi jatkuvasti jokin negatiivinen. Toki mä pyrin ajattelemaan mahdollisimman positiivisesti (vaikkei aina ehkä siltä vaikuta), mutta en mä saa millään poistettua tietoisuutta siitä, mitä on tapahtunut, miten asiat joskus olivat ja miten ne yhä voisivat olla, mikäli tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut. Tiedän koko ajan millaista oli, kun ei tarvinnut murehtia ja kaikki oli hyvin. Kun sai omilta ajatuksiltaan rauhan eikä mieltä koko ajan painanut jokin ikävä asia. Tai ainakin luulen vielä muistavani miltä se tuntui. Ja voin sanoa, että se tuntui aika helvetin hyvältä.

Mulla on ikävä sitä.

Nuku rauhassa pikkuinen.

En voi sanoa, että se olisi tullut yllätyksenä, sillä oikeastaan kaikki osasivat jo odottaa tätä. Ystävälläni meni niin huonosti, hän vietti suurimman osan viime vuosista suljetulla osastolla kärsien vaikeasta masennuksesta, traumanjälkeisestä stressihäiriöstä ja ties mistä. Ei kai meistä kavereista enää kukaan lopulta tarkalleen tiennyt missä mennään, sillä ystäväni ei liiemmin halunnut enää pitää yhteyttä - ei kehenkään. Mä itse näin hänet viimeksi suunnilleen puoli vuotta sitten. Silloin, kun hänellä meni taas kohtalaisen hyvin. Hän sai apua vaikeuksiinsa ja todella uskoin hänen haluavan parantua ja pääsevän jaloilleen. Kyllä me juteltiin sen jälkeenkin, mutta pian kaikki taas muuttui, eikä hän halunnut tai jaksanut olla missään yhteydessä ilmeisesi juuri kenenkään kanssa.

Mulla on jotenkin niin tyhjä olo. Tyhjä ja lohduton, mutta en mä oikein ole osannut itkeä. Puhuin pitkään Antonin kanssa, joka siis myös oli tämän henkilön ystävä siinä missä minäkin, ja Antonin ajatukset olivat aika pitkälti samat kuin omani. Jotenkin sen aina tiesi, mutta kuitenkaan sitä ei olisi halunnut uskoa todeksi. Me kaikki odotettiin, toivottiin ja rukoiltiin, että hänen elämänsä kääntyisi taas parempaan suuntaan, kun se alkuvuodesta lähti jälleen jyrkkään alamäkeen. Kaikki kävi kuitenkin yhä vain toivottomammaksi ja ilmeisesti nämä monen vuoden taistelut vaativat lopulta veronsa, eikä hän enää jaksanut.

Siltä vietiin kaikki. Mäkin voin sanoa päässeeni elämässä helpolla, kun vertaan sitä tämän ihmisen elämään. Päässäni on pyörinyt koko päivän ajatus siitä, että oli suoranainen ihme, että hän jaksoi näinkin pitkälle. Mä en tiedä olisinko itse jaksanut enkä näin ollen todellakaan voi sanoa ihmetteleväni ratkaisua, johon hän päätyi. Se tuntuu pahalta, mun sydän on pakahtua ja mulla on ikävä, ihan mieletön ikävä. Mutta mä kuitenkin ymmärrän. On vain niin väärin, että jollekin niin ihanalle, kultaiselle ja upealle nuorelle tytölle piti käydä jotain sellaista, mikä johti lopulta kuolemaan. Miksi, miksi niin piti käydä... Mä en ymmärrä, en voi mitenkään ymmärtää...

Mulle sä olet aina se pieni punatukkainen tyttö yläasteelta, joka hymyili ja nauroi välitunnilla ja sai mitä ihmeellisimpiä päähänpistoja. Sulla oli koko elämä edessä, tulevaisuus näytti niin valoisalta, mutta se riistettiin sulta. Nuku hyvin rakas ♥

Nothing is as bad as it seems.

Oon ollut todella huonolla tuulella viime päivät. Yhtenä hetkenä olen kiukkuinen kuin ampiainen ja seuraavana hetkenä itken ja vollotan. Mä en oikeastaan edes tiedä mistä tää nyt on tullut, kun jotenkin en osaa laittaa näitä mielialanvaihteluita, yleistä ärsytystä kaikkia ja kaikkea kohtaan sekä jaksamattomuutta ja hälläväliä -asennetta pelkästään raskauden piikkiin. Tai sen, että raskauden takia olen joutunut istumaan neljän seinän sisällä nyt jo ikuisuudelta tuntuneen ajan tekemättä oikeastaan mitään fiksua. Mutta ei tä myöskään ole sitä samanlaista surua ja pahaa mieltä, mikä voisi johtua äidin kuolemasta tai muista ikävistä asioista. Ei kai sillä sinänsä ole mitään väliä mistä tämä kaikki pohjimmiltaan johtuu, mutta tavallaan mua ärsyttää vielä enemmän se, kun en tiedä...

Mua hävettää mun oma käytös, Anton on saanut kestää mun kiukunpuuskia ja ties mitä. Se tosin sanoo, ettei sitä haittaa ja että se on ihan ymmärrettävää, mutta en mä tiedä. Mua vituttaa se, että mua vituttaa ja olen sen takia ikävä ihminen. Tosi loogista, eikö? :D

Äitienpäiväkin sitten tuli ja meni. Mä olin kotona koko päivän, ei musta ollut lähtemään Antonin tai omien sukulaisteni luo, vaikka alunperin olikin tarkoitus kiertää puoli kaupunkia läpi. Koitin olla miettimättä koko asiaa, mutta viimeistään siinä kohtaa, kun eksyin facebookiin ja näin siellä ne kymmenet "hyvää äitienpäivää maailman parhaalle äidille" -tilapäivitykset ja kuvat kavereistani äitiensä kanssa, mulle tuli paha mieli. Ei sillä tavalla, kun olisi voinut tulla, että olisin itkenyt jälleen kerran silmät päästäni, koska äitini on kuollut. Lähinnä mä olin kai kateellinen ja harmissani, kun en enää koskaan saa itse viettää äitienpäivää oman äitini kanssa. Ehkä se ensi vuonna sitten helpottaa, kun mä olen itse se äiti ja mulla on oma pieni vauva, jonka kanssa päivää voin viettää.

Huomenna olisi tarkoitus mennä pariksi tunniksi kouluun. Tällä hetkellä se vaikuttaa ihan mahdolliselta vaihtoehdolta, varsinkin kun tiedän saavani kyydin ovelta ovelle eikä siellä tarvitse muuta kuin istua ja kuunnella parin oppitunnin ajan. Ei varmaan kuitenkaan kannata toivoa ja luottaa liikaa, sillä eihän sitä tiedä millainen olo huomenna on. Ehkä voisin kuitenin yrittää lopettaa tän ruikuttamisen ja edes yrittää ajatella asioita positiivisesti. Saattaisin vaikka piristyä!

Harmittaa.

Mä ajattelin, että äitini kuolemasta aiheutunut suru ja paha mieli olisi saattanut olla syynä, mikäli en olisi eilen pystynyt kunnolla iloitsemaan ja juhlimaan siskoni polttareita. Ei se ollut, mutta en mä kuitenkaan päässyt niitä juhlimaan, sillä tämä mun niin monesti hehkuttamani "helppo ja ihana raskaus" kääntyikin sitten yllättäen aikalailla päälaelleen tossa jokin aika sitten. Mä en sen tarkemmin varmaan aio tästä koko raskaudesta täällä blogissa puhua, sillä blogini käsittelee aivan muita asioita, mutta olo on kyllä tälläkin hetkellä sellainen, ettei taida tulla myöskään tämäniltaisita ystäväni läksiäisistä yhtikäs mitään. Essi lupautui onneksi tulemaan käymään täällä meillä vielä ennen lähtöään, mutta voin sanoa, että mua harmittaa. Harmittaa ihan älyttömästi.

Nyt pitää vaan toivoa, että mun olo paranee sen verran, että pystyn menemään tämän kevään aikana vielä seitsemänä päivänä kouluun. Niin ja ennen kaikkea osallistumaan kahden viikon päästä siskoni häihin. Ei niillä polttareilla niin väliä ole, mutta mä revin kyllä pelihousuni, jos olen siskoni hääpäivänä niin huonossa kunnossa, että joudun jättämään ne väliin. Mutta eipä siellä onneksi tarvitse mitään urheilusuorituksia tehdä eikä jäädä koko yöksi... :)

Mä ehdin jotenkin niin jo tottua siihen, että nyt mun elämässä on jo vähän enemmän jotain sisältöä, kun mä näin ystäviä, kävin koulussa ja tein kaikenlaista. Nyt kun mä olen viime päivät lähinnä makoillut kotona, ikävät ajatukset ovat alkaneet taas täyttää mun ajatukseni. Kuinka paljon helpompaa tän surun kanssa onkin elää silloin, kun pystyy käyttämään ison osan päivästä tekemällä jotain. Oli se tekeminen sitten kouluesseen laatimista tai ystävien näkemistä. Nyt mulla on ihan liikaa aikaa ajatella ja valitettavasti ne ajatukset eivät viime päivinä ole olleet kovinkaan iloisia ja positiivisia. Mutta kaipa tämä taas tästä ennen pitkää helpottaa.

Toivottavasti teidän viikonloppu sujuu mukavemmissa merkeissä! :)