Disappointment.

Miten voikin tuntua niin pahalta olla pettynyt itseensä. Odotin taas ihan liikaa, kun ajattelin ettei äidin itsemurha enää vaivaisi mua. Tai en oikein edes ymmärrä tätä, koska kuten mä viime postauksessa kirjoitin, tiedostin ja tiedostan kyllä sen, että niitä huonoja päiviä ja hetkiä tulee, vaikka yksi ilta menikin niin hyvissä fiiliksissä. Mä vaan jostain syystä alan liikaa toivoa ja ehkä tottuakin siihen hetkelliseen hyvään oloon, joten pettymys oli taas kerran ihan järkyttävä, kun ei se kestänytkään loputtomiin. Eikä ongelma nytkään ole niinkään ehkä se, että olen ollut surullinen ja itkenyt silmät päästäni huutaen, ettei mulla ole enää äitiä. Ongelma on siinä, että tunnen epäonnistuneeni ja oon sen takia pettynyt itseeni.

Totta kai siitä hyvästä ja huolettomasta olosta haluaisi pitää kiinni, mutta mun täytyy vaan hyväksyä, että suru kuuluu edelleen vahvasti mun elämääni. Se on kuulunut jo yli kahden vuoden ajan, enkä mä vaan enää jaksaisi sitä. Asetan itselleni selvästikin liian suuria "tavoitteita", joita en sitten pystykään täyttämään ja petyn sen vuoksi itseeni. Huvittavinta tässä on se, että mä teen sen tiedostamatta sitä itse lainkaan, ja tajuan koko jutun vasta siinä kohtaa, kun se pettymyksen tunne tulee. Elämässä on toki paljon hyvääkin, mutta juuri nyt tällä hetkellä mun on niin vaikea edes yrittää nähdä asioiden valoisia puolia ja nauttia niistä hyvistä asioista. Tänään ei selvästikään ole mun päiväni, eikä ollut eilenkään.

No, onneksi tämäkin päivä on vasta alussa ja mitä vain voi vielä tapahtua. Mulla se vaan tuppaa menemään niin, että jos aamulla on jo paha mieli ja kaikki menee huonosti, sama jatkuu iltaan asti. Oli niin työn ja tuskan takana, että sain itseni raahattua kahdeksaksi tänään kouluun, mutta ei siellä onneksi tarvinnut olla montaa tuntia. Nyt ajattelin mennä takaisin peiton alle ja toivottavasti herätä parin tunnin päästä iloisemmalla mielellä :)

Ihana ilta.

Ette usko kuinka hyvältä tuntui, kun sain eilen viettää koko illan ilman, että surin tai edes mietin vanhempieni kuolemaa :) Ehkä mä tosiaan alan taas päästä kunnolla kiinni elämään ja elämiseen. Eihän yksi tai edes useampi ilta ilman suruja murheita vielä tarkoita sitä, etteikö joku kerta se ilo voisi taas kääntyä itkuksi, mutta kyllä mulle silti jäi tosi hyvät fiilikset eilisestä. Mä kuitenkin itkeskelen ja olen surullinen ihan ns. tavallisena arkena jatkuvasti, joten ihan hyvä että pystyn oikeasti nauttimaan kunnolla kavereiden seurasta. Ennen kaikkea oli myös aivan mahtavaa päästä vihdoin taas näkemään kaikkia rakkaita ystäviäni, jotka olivat olleet monta viikkoa poissa Suomesta!

Ilta oli siis kaikinpuolin onnistunut, ja täytyy myöntää, että ystävieni matkajuttuja kuunnellessa iski pienoinen kateus - olisi ollut niin siistiä päästä myös itsekin reissaamaan Kaakkois-Aasiaan pariksi kuukaudeksi. Onneksi lyhyemmälle lomamatkalle pääsee aivan varmasti, sitten joskus... :) 

Kohta me lähdetään Antonin kanssa ostoksille. Mun pitäisi löytää jostain itselleni mekko siskoni häihin, mutta tämä hyvinkin nopeasti kasvava mahani tekee mekon löytymisestä vähän haasteellisemman jutun, kun en kuitenkaan haluaisi mihinkään valtavaan säkkiinkään pukeutua siskoni tärkeänä päivänä. Käydään myös moikkaamassa mun pikkuveljeä, joka on kovasti pyydellyt meitä käymään siellä. Jesse on muutenkin viime aikoina soitellut mulle paljon enemmän ja me ollaan puhuttu puhelimessa lähes päivittäin ja välillä parikin tuntia kerrallaan. Musta on tosi kiva, että mulla on niin läheiset välit pikkuveljeni kanssa, vaikka me ei saman katon alla enää asutakaan :) Vanhempieni kuoleman jälkeen mä olen vasta kunnolla oppinut arvostamaan sitä, että mulla on näin ihanat sisarukset ja teen kyllä kaikkeni, jotta meidän välit pysyvät jatkossakin hyvinä ja läheisinä.

Toivottavasti teillä on ollut mukava viikonloppu!

Kuulumisia.

Kiitos ensinnäkin teille, jotka ootte tohon kyselyyn vastanneet :) Musta on hyvä tietää millaiset asiat teitä kiinnostavat, vaikka blogi äitini kuolemaan perustuukin. Ei mun kuitenkaan siitä tarvitse joka kerta kirjoittaa, kuten en ole kirjoittanutkaan, ja senpä takia on kiva tietää minkälaisista postauksista pidätte/mitkä kiinnostavat. Mun oli jo eilen tarkoitus kirjoitella ihan yleisiä kuulumisia viime ajoilta, mutta se sitten jäi, kun en voinut olla kirjoittamatta postausta siitä vähän ikävämmän puoleisesta kommentista, jonka olin saanut. Mulla oli kyseisen kommentin takia paha mieli itse asiassa koko eilisen päivän ajan, mutta kyllä se siitä sitten hälveni onneksi :) Turhaan mä tollasta asiaa enää mietin tai ainakaan annan sen enempää vaikuttaa mielialaani.

Muuten mulla on ollut jotenkin tosi pirteä ja energinen olo koko viikon. Oon mm. käynyt koulussa, nähnyt kavereita, käynyt ihastelemassa syötävän suloisia ja pikkuisia vauvanvaatteita kaupoissa, listannut ylös tavaroita, jotka meidän täytyy vauvalle hankkia, käynyt terapiassa (hyvä minä!) sekä viettänyt laatuaikaa rakkaani kanssa. Nyt ollaan vasta perjantaissa ja musta tuntuu, että oon saanut näiden muutaman päivän aikana enemmän tehtyä kuin joskus aiemmin sain aikaiseksi kokonaisessa kuukaudessa. Olo on jotenkin huojentunut tälläkin hetkellä, en kai "osaa" enää olla samalla tavalla surullinen ihan koko ajan. Uskallan jo nauttia elämästä ja sen tuomista pienistä iloista :)

Kerroinkin aiemmin, että päädyin varaamaan terapiaan taas ajan itselleni ja kyllä se kannattikin. Olin jossain vaiheessa taas jo perumassa varaamaani aikaa, mutta onneksi en niin tehnyt. Tuntui hyvältä mennä sinne ja saada puhua asioista, vaikka en mitenkään erityisen surullinen olekaan tällä viikolla ollut.  Aion ehdottomasti jatkossakin käydä siellä. Tarkoittaahan siellä käyminen myös sitä, että vaivaan vähemmän läheisiäni murheideni kanssa, kun saan puhua terapeutilleni niistä, mikä on mun mielestä pelkästään positiivinen asia. 

Koulussa on mennyt todella kivasti ja mulle on itse asiassa tämän viikon aikana ensimmäistä kertaa tullut vähän haikea fiilis, kun oon miettinyt, että joudun jälleen vaihtamaan opiskeluryhmää. Tässä nykyisessä ryhmässä kaikki tulevat tosi hyvin juttuun keskenään ja mutkin otettiin heti alusta lähtien todella hyvin vastaan, vaikka tulinkin mukaan "kesken kaiken". Se alkuperäinen ryhmä, jossa opiskeluni aloitin, ei ollut läheskään yhtä yhtenäinen kuin tämä nykyinen. Ryhmähenki oli siinä todella huono ja välillä sen vuoksi oli isojakin hankaluuksia joidenkin asioiden hoitamisessa. Täytyy vaan toivoa, että sekin ryhmä, johon vielä joskus tulevaisuudessa päädyn, olisi enemmän tämän nykyisen kuin sen ensimmäisen kaltainen :)

Tänään iso joukko mun parhaimpia ystäviä palaa takaisin Suomeen pari kuukautta kestäneeltä reissultaan, ja huomenna olisi tarkoitus vähän juhlistaa heidän paluutaan! Mulla on siis poikkeuksellisen kiva lauantai tiedossa. Hauskaa viikonloppua kaikille teille :)

Epäreilu raskaus?

En edes tiedä miksi pahoitin niin mieleni eilen saamastani kommentista. Johtukoon sitten raskaudesta tai siitä, että olen vain herkkä ihminen, miten vain. Lopputulos on kuitenkin sama. Mä en vain voi käsittää, miten mun raskauteni on pois keneltäkään toiselta. Miten jotkut ihmiset ajattelevat, että ylipäätään jonkun onni on pois joltain toiselta? Kommentti kokonaisuudessaan kuului siis näin: "Ei pahalla mutta ootko koskaan miettiny miten epäreilau on, että tuut raskaaks vaikket tahdo ja toiset yrittää kuukausi ja vuosi tolkulla eikä onnaa..... En tajuu miten se meneeki aina tolleen..... Lapsen saa ne jotka sitä ei edes haluis välttämättä ei ainakaan niin paljoo kun ne jotka sitä on yrittäneet kauan ja jotka ei jaksais enään odottaa....."

Juuri siksi, että tässä maailmassa ja tässä maassa on monia ihmisiä, jotka ajattelevat vastaavanlaisesti tuon kyseisen kommentin lähettäjän kanssa, mä olen kiertänyt kaikki mahdolliset vauva- ja raskausfoorumit hyvin kaukaa. Mä en halua kuulla tuollaisia asioita, enkä mä tule jatkossakaan haluamaan. En nyt enkä sitten, kun lapseni on syntynyt. Aina löytyy joku, jonka mielestä teen jotain aivan väärin, jonka mielestä mun ei kuuluisi edes olla raskaana ja mun vauva kuuluisi jollekulle toiselle. Kun jokainen varmasti tajuaa sen, ettei ole olemassa mitään kiintiötä siihen kuinka monta niitä vauvoja syntyy vaikka vuoden aikana. Että joku ylempi taho jakelisi niitä sitten valitsemilleen henkilöille, ja mun raskauteni ottaisi sen raskauden mahdollisuuden pois joltakulta toiselta. Kun ei se mene noin. Mun raskaana olemiseni ei vaikuta mitenkään siihen, tuleeko joku toinen nainen raskaaksi vai ei. Ei mitenkään.

Mä ymmärrän täydellisen hyvin sen, että ihmistä, joka on pitkään yrittänyt saada lasta, mutta ei ole siinä onnistunut, alkaa harmittaa. En tiedä miltä se tuntuu, mutta mä voin kuvitella kuinka turhauttavaa se on. Helposti siinä varmaan katkeroituu, mutta ei se, että on muille ilkeä ja vähättelee toisten "oikeutta olla raskaana" millään tavalla nopeuta tai helpota sitä, että itse tulisi raskaaksi ja saisi sen lapsen. Se ei voi mitenkään helpottaa kenenkään oloa, että sen turhautumisen purkaa täysin ventovieraaseen ihmiseen, joka nyt on sattunut olemaan onnekkaampi kuin itse on.

Ja mitä tulee tuon kommentin kysymykseen - ei, en ole miettinyt kuinka epäreilua on, että mä tulin raskaaksi, vaikka joku toinen ei siinä onnistu monista yrityksistä huolimatta. On totta, että me ei Antonin kanssa mitään lasta yritetty hankkia, mutta asiat menivät kuten menivät ja nyt me sellaista odotetaan. Mutta nyt kun mä tota asiaa mietin niin ei, en näe siinä mitään epäreilua. Epäreilua on toki se, että joku ei tule raskaaksi, vaikka kuinka haluaisi ja toivoisi niin tapahtuvan. Se ei kuitenkaan ole epäreilua, että mä tulin raskaaksi, vaikka joku ei tule. Ne asiat eivät liity toisiinsa millään tavalla.

Kaiken lisäksi mä pyytäisin sinua, joka tuon kommentin lähetit, ajattelemaan hetken aikaa myös sitä, että mä olen elämässäni menettänyt niin paljon, että eikö olisi ihan senkin puolesta korkea aika munkin saada jotain hienoa, hyvää ja onnellista elämääni? Mä menetin vanhempani, mutta en mä silti mennyt kenellekään toiselle sanomaan, että on epäreilua kun sun vanhemmat on vielä elossa, vaikka mun kuoli. Okei, kyse ei ole täysin samasta asiasta, mutta pointin varmasti jokainen ymmärtää. Vanhempieni kuolema ei ollut kenenkään ulkopuolisen vika, joten miksi mä syyttelisin tai purkaisin omaa suruani ja turhautumistani varsinkaan kehenkään tuntemattomaan ihmiseen? Ihan samalla tavalla se ei ole millään tavalla mun syytäni, ettet sinä tai joku toinen tule raskaaksi, joten mä en ihan ymmärrä miksi mulle tuollainen kommentti lähetettiin.

Viikot kuluvat.

Jokin aika sitten mä aloin kiinnittää huomiota aina viikon loputtua siihen, että mä olen jälleen selvinnyt yhdestä viikosta. Oon ollut ylpeä itsestäni ja on tuntunut todella hyvältä tajuta, että niin se elämä vaan menee eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, vaikka vielä jokin aika sitten mä en uskonut, että jaksan edes elää kovin kauaa. Viikkohan on oikeasti todella lyhyt aika, mutta siinä tilanteessa, kun koko maailma on täysin romuna, elämä täynnä vastoinkäymisiä ja jokainen päivä yhtä taistelua, tuntuu se viikkokin välillä todella pitkältä ajalta. Lisäksi tätä kaikkea helpottaa myös se, että mulla on nykyään jotain konkreettista, mitä odottaa tulevaisuudelta - lapseni syntymä. Vielä ennen joulua mulla ei ollut mitään samanlaista. Mä vaan elin, koska mun oli pakko ja toivoin, että jonain päivänä olo helpottaa. Se on helpottanut jo paljon, mutta tekee varmasti ihan hyvää miettiä välillä tulevaisuuttakin. Tulevaisuus ei nimittäin olisi voinut mua vähempää kiinnostaa vielä syksyllä, niin kuin ei moni muukaan asia.

Mä olen joskus miettinyt vakavissani itsemurhaa ja isosiskoni on omien sanojensa mukaan miettinyt aivan samaa. Kai se on ihan luonnollista, kun melko lyhyen ajan sisällä menettää molemmat vanhemmat aivan yllättäen. Vähemmästäkin menisi usko elämään. Me keskusteltiin tästä aiheesta Aman kanssa viimeksi kun nähtiin kahdestaan ja meillä oli yllättävän samanlainen käsitys kaikesta tuohon liittyvästä. Esimerkiksi me molemmat oltiin sitä mieltä, ettei me oltaisi mitenkään voitu antaa meidän isän kuoleman tappaa vielä meitäkin. Se tappoi jo äidin, ei se saisi aiheuttaa enää yhtään enempää surua meidän perheelle.

Kaiken lisäksi nyt kun mä tiedän miltä tuntuu, kun joku todella tärkeä ihminen tekee itsemurhan, en mä pystyisi sellaista koskaan tekemään. En niin kauan, kun mä tiedän jonkun rakastavan mua ja välittävän musta. Miten mä pystyisin aiheuttamaan kenellekään ihmiselle sellaisen määrän tuskaa ja kyyneleitä, kun mä olen itse joutunut käymään läpi sen helvetin enkä ole sieltä päässyt pois vieläkään? Tietenkään mä en esimerkiksi juuri nyt ole sellaisessa tilanteessa, että mä ihan tosissani haluaisin kuolla, joten enhän mä voi tietenkään tietää tekisinkö mä itselleni jotain pahaa, jos haluaisin oikeasti pois tästä maailmasta. Kynnys siihen on kaiken kokemani jälkeen kuitenkin aika helvetin korkea. En mä pysty enää näkemään itseäni tilanteessa, jossa päättäisin oman elämäni. En niin kauan, kun tästä maailmasta löytyy edes yksi ihminen, joka jäisi todella suremaan ja kaipaamaan mua.

Haluan myös tehdä elämästäni elämisen arvoisen ja päästä näiden vaikeiden aikojen yli. Ei kuolema ratkaisisi mitään, ei yhtikäs mitään. Ja mä olen niin onnellinen siitä, että olen tajunnut ton asian :)